Sosiaalisen palstatilan on kuluneen viikon ajan täyttänyt Turun järkyttävä terrori-isku. Suomalainen yhteiskunta on joutunut lopultakin kohtaamaan sen, mitä toisaalta osattiin odottaa, mutta mihin ei kuitenkaan haluttu uskoa. Isku järkytti minuakin: vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Turussa, joten tapahtumapaikka, Turun perinteinen tori, on minulle henkilökohtaisestikin läheinen. Tunnen oloni nyt turvattomammaksi kuin ennen iskua, enkä voi välttää vihan tunteita iskijää kohtaan. Olen myös syvästi surullinen uhrien ja heidän läheistensä puolesta. Pelko, järkytys, suru ja jopa viha ovatkin paitsi ymmärrettäviä, myös luonnollisia tunnereaktioita, eikä niitä pidä yrittää keinotekoisesti tukahduttaa. Mutta tunnekuohun ei pidä antaa hämärtää loogista ja analyyttistä ajattelua.
Julkisuudessa liikkuvat tiedot näyttävät vahvistavan turvapaikanhakuprosessissa olleen tekijän kiinnostuksen jihadismiin. Iskussa konkretisoituivat siten karmealla tavalla ne ongelmat, joita humanitaariseen maahanmuuttoon ja islamistiseen ääriajatteluun on jo pitkään tiedetty liittyvän. Haluan korostaa, että tämän toteaminen ei tee minusta, tai kenestäkään, rasistia, rajakkia tai islamofoobikkoa. Kaikkia maamme muslimeita tai turvapaikanhakijoita ei tietenkään pidä kollektiivisesti niputtaa potentiaalisiksi terroristeiksi, sillä ongelma koskee vain pientä osaa heistä, mutta silmiä ei pidä ummistaa islamiin ja maahanmuuttoon liittyviltä ongelmilta.
Kaiken kaikkiaan suomalainen yhteiskunta on ensimmäisen terrori-iskun tapahduttua osoittanut suuruutta: sivulliset, niin kantasuomalaiset kuin ulkomaalaistaustaiset, auttoivat haavoittuneita ja yrittivät estää lisäuhrit jahtaamalla tekijää, jonka poliisi lopulta pysäytti ampumalla alaraajaan vain kolmen minuutin kuluttua ensihälytyksestä. Pelastusviranomaisetkin olivat nopeasti paikalla auttamassa. Näistä sankareista voimme syystäkin olla ylpeitä.
Syytä on tunnustaa myös epäonnistumiset. Suojelupoliisille vihjattiin puukottajan radikaaleista ajatuksista ja käyttäytymisestä jo alkuvuodesta, mutta asiaa ei tutkittu. Vastaavanlaisia ilmoituksia tulee Supolle niin paljon, että tutkimatta jättäminen on ymmärrettävää, mutta valitettavasti silti selkeä epäonnistuminen. Valvontaa on tehostettava merkittävästi, erityisesti kielteisten turvapaikkapäätösten saaneiden ja niin sanottujen paperittomien osalta. Tiedusteluviranomaisen on jatkossa kyettävä selvittämään, ketkä maassamme ovat viehättyneitä ääri-islamistisesta jihadismista. Nämä henkilöt on luonnollisesti otettava myös valvontaan, vaikka he eivät vielä olisikaan radikalisoituneet siihen pisteeseen, että terroriteon uhka olisi välitön. Uusi tiedustelulainsäädäntö pitää siksikin hyväksyä nopeasti.
Puukotusten jälkimainingeissa vellova kansalaiskeskustelu on kaikessa uuvuttavuudessaankin ollut koko lailla ennalta-arvattavaa. Viha on purkautunut puheeksi ja ääripäät ovat kaivautuneet syvemmälle poteroihinsa. Valitettavia ylilyöntejä on keskustelussa tapahtunut puolin ja toisin, kuten tunnekuohuissa helposti käy. Keskinäistä syyttelyä ja vihakampanjoiden masinoimista tärkeämpää on kuitenkin pohtia kiihkottomasti sitä, mitä nyt pitäisi tehdä.
Lähtökohtaisesti sellaiset henkilöt, joilla ei oleskeluoikeutta ole, tulee karkottaa maasta. Ellei se jostain syystä ole mahdollista, on heidät vähintäänkin otettava tarkkailuun. Parhaillaan käytössä olevan säilöönottomenettelyn lisäksi perustettavien erillisten palautuskeskusten käyttöönotto kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille olisi hyvä ensikäden ratkaisu. Keskuksista poistuvia henkilöitä, joilla siis ei oleskelulupaa maahamme ole, pitäisi myös pystyä seuraamaan esimerkiksi jalkapannoilla.
Toiseksi maamme muslimiyhteisöjen pitää ottaa selkeä vastuu ääriajattelun kitkemisestä. Tiivis ja avoin yhteistyö viranomaisten kanssa kaikilla tasoilla edesauttaa muslimimaahanmuuttajien aktiivista integroitumista maamme kulttuuriin ja oikeusjärjestelmään, ja vähentää samalla kantaväestön ennakkoluuloja. Meidän kantaväestön edustajien pitää puolestamme antaa muslimiyhteisöille tilaa käydä jihadistiseen ongelmaan liittyvää debattia myös julkisesti, leimaamatta heti kaikkia keskusteluun osallistuvia ääriajattelijoiksi. Syrjivästä vihapuheesta tulee pidättyä jo siksikin, ettei tule tahtomattaan pelanneeksi jihadistien pussiin. Kaikkein alttiimpia radikalisoitumiselle ovat nimittäin uskonnollisen herätyksen kokeneet, omasta mielestään syrjinnän kohteeksi joutuneet nuoret.
Kolmanneksi pitäisi pohtia uudelleen koko turvapaikanhakuprosessia, tästä olen aiemminkin kirjoittanut. Lähi-idästä ja pohjoisesta Afrikasta saapuvia turvapaikanhakijoita olisi järkevintä auttaa lähialueille perustettavilla EUn yhteisillä leireillä, jonne näiltä alueilta kotoisin olevat turvapaikanhakijat keskitettäisiin. Näin poistettaisiin markkinat ihmissalakuljettajilta, kun vaarallista matkaa Eurooppaan ei enää tarvitsisi tehdä. Leirit tarjoaisivat jo sinänsä turvalliset olot kotimaastaan väkivaltaa paenneille, joten varsinaisen suojelunkin tarve vähenisi. Turvapaikanhakijat aloittaisivat valitsemansa kohdemaan kielen ja kulttuurin opiskelun heti leireillä, jolloin opinnoissaan hyvin menestymällä ja aktiivista integroitumishalua osoittamalla hakija voisi itse vaikuttaa myönteisesti asiansa käsittelyyn. Leireiltä turvapaikan tai oleskeluluvan saaneet siirrettäisiin perhekunnittain kohdemaahansa suoraan töihin tai kouluun. Kuljetus toimisi myös helposti toiseen suuntaan: rikoksista tuomitut voitaisiin nopeasti palauttaa takaisin leireille.
Kulunut hokema siitä, ettei pelolle pidä antaa valtaa, ei saa tarkoittaa sitä, ettei mitään tehdä. Nyt nimen omaan tarvitaan tehokkaita ja oikeita toimenpiteitä, joilla pelkoa ja turvattomuutta torjutaan. Se on parasta lääkettä myös vihapuheen ja vastakkainasettelun suitsimiseen.
