Francis McCarron kirjoittaa Verkkouutisten blogissaan 3.6.2017 olleensa toisinaan pettynyt siihen, että presidentti Sauli Niinistö ei ole julkisesti puolustanut Suomen Nato-jäsenyyttä. McCarron toteaa kuitenkin olevansa nykyään vakuuttunut siitä, että Niinistö toteuttaa paasikiveläistä ulkopolitiikkaa, jonka ydinajatus on kytkeä Suomea länteen niin paljon kuin vallitsevat tosiasiat antavat myöten.
Toivon hartaasti McCarronin olevan oikeassa. Suomenlinnan Kuninkaanporttiin hakattu kuuluisa kehotus ”seistä tässä omalla pohjalla, luottamatta vieraan apuun” on toki ylevä, mutta valitettavasti suuren ja aggressiivisen maan pienen naapurin kohdalla täysin vailla historiallista realismia. Suomi on aina tarvinnut läntisten ystäviensä apua puolustautuessaan idän uhkaa vastaan. Niin tarvitsemme edelleen.
J.K. Paasikivi ymmärsi tämän. Hän teki kaikkensa viedäkseen Suomen niin lähelle läntistä arvoyhteisöä kuin kulloisissakin oloissa oli mahdollista. En epäile hetkeäkään, etteikö Paasikivi olisi tarttunut ensimmäiseen tilaisuuteen liittää Suomi läntisten, ihmisoikeuksia kunnioittavien, laillisuusperiaatteella hallittujen liberaalien demokratioiden yhteiseen puolustusliittoon. Siis siihen viiteryhmään, johon luonnollisesti kuulummekin.
On päivänselvää, että EUn jäsenmaiden on jatkossa otettava suurempi vastuu omasta puolustuksestaan. Oma uskottava puolustus on viime kädessä aina se perusta, jolle myös sotilasliiton jäsenyys rakentuu. Tämän totesi Angela Merkelkin poikkeuksellisen selvin sanankääntein. Emme silti saa rapauttaa syvää yhteistyötämme USAn ja Iso-Britannian kanssa. Presidentit ja valtionpäämiehet tulevat ja menevät, mutta sotilaallinen liittoutuminen ja kollektiivinen puolustusvelvoite ovat niin perustavanlaatuisia seikkoja, ettei niiden pidä taipua populistiselle päivänpolitiikalle.
Luontevin, tehokkain ja järkevin ratkaisu EUn yhteisen puolustuksen järjestämiseksi on jatkossakin Nato. Yhteisen komento- ja esikuntarakenteen tuomat edut ovat kiistattomat, eikä mitään rinnakkaista järjestelmää ole mielekästä rakentaa. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimat ovat jo nyt täysin Nato-yhteensopivat, eikä hyväksi havaittuja standardeja ole tässäkään järkevää muuttaa. Myös pohjoismaisen puolustusyhteistyön syventäminen onnistuu luontevimmin Naton puitteissa, sen ovat tanskalaiset ja norjalaiset kumppanimmekin meille todenneet.
Toivonkin syvästi Niinistön arastelun Nato-kysymyksessä olleen vain retorinen keino uudelleenvalinnan varmistamiseksi. Silloinhan Suomen tie Natoon voisi aueta piankin, kun jatkokausi alkaa, eikä huolta uudelleenvalinnasta enää tarvitse kantaa. Ikävämpi mahdollisuus on tietysti se, että Venäjän presidentti Vladimir Putin olisi yrittänyt jotenkin ’pelotella’ Suomea olemaan liittymättä Natoon. Mutta eikö juuri silloin, Venäjän aggressiivisen voimapolitiikan uhkan jälleen tiivistyessä, olisi Naton jäsenhakemus viipymättä jätettävä?
Ikävin vaihtoehto olisi se, että ennen Nato-myönteisenä tunnettu Niinistö olisi tosiaan presidentiksi tultuaan ottanut todesta tunkkaisen suomettuneelta haiskahtavan ajatuksen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Silloin Kuninkaanportin graniittiin hakatut sanat kaikuisivat jälleen maassamme todella kylmästi. Sitä en kuitenkaan halua uskoa.
