fbpx

Kehitysyhteistyö ei voi olla ideologista puuhastelua

Ulkoministeriö toi hiljattain eduskuntaan Kehityspolitiikan tulosraportin kuluvalta vuodelta. Tulosraporttien ajatuksena on yleensä esitellä, mitä jollakin työllä tai toiminnalla on saavutettu. Nyt esitelty kehityspolitiikan tulosraportti on toisenlainen. Raportin perusteella on hankala saada selkeää käsitystä siitä, miten hyödyllistä tai vaikuttavaa kehitysyhteistyö on ollut. Erityisen vaikeaa tämän perusteella on saada käsitystä siitä, miten hyvin veroeuroja on käytetty. Mitä eurolla on saatu tai olisiko se toisin käytettynä voinut tulla paremmin käytetyksi?

Olen viimeisen vuoden ajan pyrkinyt selvittämään kehitysavun tuloksellisuutta. Se on osoittautunut tavattoman vaikeaksi. Ulkoministeriö kyllä vastaa mielellään, toimittaa materiaalia ja korostaa avoimuuttaan. Ongelma on kuitenkin siinä, että ministeriö on tottunut saarnaamaan jo uskossa oleville. Tulosraportti on esimerkki tästä. Se pyrkii vahvistamaan käsitystä kehitysavun ihanuudesta ja siitä miten hyvän ihmisen kuuluu olla jalo ja oikeamielinen. Keskeiset kysymykset jäävät kuitenkin vaille vastausta. Mitä kehitysapuun vuosittain laitettavalla miljardilla saadaan aikaan ja miten resurssit voitaisiin hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla?

Julkisuudessa on ollut useita esimerkkejä tragikoomisista hankkeista, joita kehitysyhteistyövaroilla on edistetty. Osa kritiikistä on luonteeltaan vakavampaa. Suomi esimerkiksi tukee palestiinalaisalueita, joita hallitsee terroristijärjestöksi luokiteltu Hamas. Suomen tuella toteutuneissa oppikirjoissa lietsotaan julkisuudessa olleiden tietoja mukaan vihamielisyyttä, kielletään Israelin valtion olemassaolo ja edistetään suoranaista radikalisoitumista. Miksi Suomi tukee tällaista toimintaa ja miten moinen edistää julkilausuttuja tavoitteita?

Afrikassa kehitysyhteistyön turvin on rakennettu kouluja. Monin paikoin oppilaat onkin saatu kouluihin. Ongelmana on kuitenkin YK:n tietojen mukaan, ettei kouluissa opita. Toinen kysymys on, voiko opintie johtaa eteenpäin ympäröivässä yhteiskunnassa? Paraneeko lasten ja nuorten asema koulussa oleilusta? YK:n tietojen mukaan valitettavasti ei merkittävästi.

Afrikan sarven maat ovat jo pitkään olleet kehitysyhteistyömme kumppanimaita. Suomi pyrkii muun muassa edistämään rauhaa, demokratiaa ja tasa-arvoa. Kehtaako joku silti ihan oikeasti väittää, että mainitut maat olisivat tässä suhteessa merkittävästi kehittyneet? Esimerkiksi Somalia listataan kerta toisensa jälkeen maailman epäonnistuneimpien valtioiden joukkoon, eikä ainakaan kaukaa katsottuna näytä siltä, että kehitysyhteistyö olisi millään lailla kehittänyt yhteiskuntia, auttanut niiden kansalaisia tai edistänyt kehitysavun tavoitteita. Joku voisi väittää, että tuki on auttanut enemmänkin sortohallintoja ja ruokkinut niiden korruptiota.

Suomi kertoo pyrkivänsä edistämään naisten ja tyttöjen asemaa ja yhtenä keinona toistuu usein lisääntymis- ja seksuaaliterveyden edistäminen. Nämä ovatkin hyviä tavoitteita. Monien kansainvälisten arvioiden mukaan kehitysmaissa ja etenkin Afrikassa on kyettävä hillitsemään väestönkasvua, koska ilman sitä maat eivät millään tuella tai toimilla pysty nousemaan jaloilleen. Onko pyrkimyksissä onnistuttu? Ainakin väestöräjähdys etenee näissä maissa entiseen malliin. Se on maiden kehittymisen kannalta perustavanlaatuinen ongelma, samaa sanovat monet IMF:n asiantuntijat. Väestöräjähdys on myös yksi merkittävimmistä ongelmista globaalin kestävyyden kannalta.

Etenkin suomalaisessa vasemmistossa puhutaan mielellään sekä kehitysyhteistyöstä että ekologisesta kestävyydestä. Miksi he ovat niin haluttomia puhumaan molemmista samaan aikaan ja näkemään niiden välisiä yhteyksiä? Miksi on vaikea myöntää, että väestöräjähdys on keskeinen kestävyysongelma? Miksi on niin vaikea nähdä, että kumppanimaat ovat osin myös itse vastuussa omista vaikeuksistaan? Näissäkin maissa asuu ihmisiä, jotka ovat muutakin kuin objekteja. Ideologinen oikeamielisyys tuntuu edellyttävän valitettavan vähän rationaalisuutta.

Pyrkimykset selvittää kehitysyhteistyön tuloksia ja vaikuttavuutta törmäävät jatkuvasti alan sisäiseen jargoniin ja hurskaisiin toiveisiin. Eduskunnalla on kuitenkin oikeus ja velvollisuus arvioida sitä, miten veronmaksajien varoja käytetään ja voitaisiinko resursseja kohdentaa paremmin. Tähän keskusteluun käsillä oleva tulosraportti ei tuo kerrassaan mitään.

Suomi laittaa kehitysyhteistyöhön vuosittain noin miljardi euroa. Tällä rahalla pyöritetään mittavaa hallintoa ja ylläpidetään joukkoa kotimaisia ja ulkomaisia kansalaisjärjestöjä, joiden olemassaolo riippuu vain ja ainoastaan julkisesta rahasta. Ne eivät siis tarkkaan ottaen ole kansalaisjärjestöjä, vaan pikemminkin osa julkista sektoria.

On kyseenalaista laittaa kehitysyhteistyöhön rahaa ilman, että varojen käyttöä ja vaikuttavuutta voidaan aidosti arvioida. Pelkät hyvät tavoitteet ja maailmanparannuksen halu eivät riitä. Kehitysyhteistyö ei voi olla ideologista puuhastelua. Sen pitää olla aidosti tuloksellista ja vaikuttavaa. Valitettavasti ministeriön raportti ja muu selvittelytyö antavat aiheen epäilyyn. Kehitysyhteistyöstä vastaavan ministeri Ville Skinnarin (sd.) olisikin nyt aika kertoa mitä käytettävällä miljardilla on oikeasti saatu aikaan? Vai onko – kuten pahoin pelkään – niin, ettei varsinaisia tuloksia liiemmin ole?

Jätä kommentti