Minulta kysytään usein, miksi turvallisuuspolitiikasta pitäisi keskustella juuri nyt. Julkisessa keskustelussa perusteluja sotilaallisen liittoutumisen puolesta on esitetty laajalti, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsee vastustajien keskuudessa. Miksi Suomen ei pitäisi liittoutua? Sekin on linjavalinta ja päätös. Sellaista vaihtoehtoa ei olekaan, että ollaan vaan tekemättä mitään, niin paha menee itsestään ohi.
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo totesi hiljattain Paasikivi-Seurassa pitämässään puheessa, että presidentti Paasikiven kuuluisaa lausahdusta tosiasioiden tunnustamisesta voi jalostaa myös niiden tunnistamiseksi. Edessä on pitkä peli, jossa etenkin pienet valtiot tarvitsevat kumppanuuksia.
Maailmanpolitiikan perusteet ovat liikkeessä, halusimmepa tai ei. Meitä koskevia ratkaisuja tehdään, vaikka emme itse niitä tekisikään. Yksi keskeisistä tavoitteista on, että Suomi olisi niissä pöydissä, joissa asioistamme päätetään. Jännitteet ovat lisääntyneet myös lähialueillamme ja Venäjä on esittänyt vaatimuksia, jotka asiallisesti ottaen kaventavat Suomenkin suvereniteettia, vaikka niiden varsinainen kohde on muualla.
Suomen ja Venäjän välillä vallitsee epäsymmetria. Petteri Orpo sanoo, että Suomi on itsensä kokoinen osa Venäjän ulkopolitiikkaa, mutta Venäjä on Venäjän kokoinen osa Suomen ulkopolitiikkaa. Meillä ajatellaan paljon enemmän Venäjää kuin Venäjällä meitä. On asioita, joihin voimme vaikuttaa, mutta on myös asioita, joihin emme voi. Tärkeää on säilyttää puhevalta itseämme koskevissa asioissa. Sekään ei ole itsestäänselvyys. Jännitteet ovat kasvaneet suurpoliittisella tasollakin.
Lännessä puhutaan mielellään demokraattisista arvoista, sääntöperustaisuudesta ja siitä mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Erityisesti legalistisessa Suomessa taivastellaan sitä, että joku rikkoo sääntöjä. Kansainvälisessä politiikassa kukaan ei kuitenkaan kiiruhda korjaamaan tehtyä vääryyttä. Korkeintaan tyydytään nuhtelemaan pahantekijää. Syntyy jäätyneitä konflikteja, jollainen Ukrainassa on jo vuosia ollut. Myös poliittiset kiistat voivat jäätyä.
Riskit ovat selvästi lisääntyneet, kun emme voi olla varmoja minkälaisiin keinoihin Moskova on valmis tukeutumaan. Kokemuksen perusteella Kreml ei kaihda rujojakaan keinoja tavoitteidensa toteuttamiseksi. Venäjä ei ole ikinä perinpohjaisesti sitoutunut kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestykseen eikä pitämään kiinni tekemistään sopimuksista. Venäjä ei ole demokratia, eikä oikeusvaltio. Venäjä pyrkii johdonmukaisesti heikentämään läntisiä demokratioita muun muassa vaikuttamalla vaaleihin useissa maissa. Sen arsenaaliin kuuluvat valtiolliset murhat, jopa kemiallisin asein Euroopassa toisen valtion alueella. Venäläisessä eetoksessa vain vahva ansaitsee kunnioitusta. Heikko hävetköön heikkouttaan ja kärsiköön siitä, sillä kaikki menestykseen johtavat keinot ovat hyväksyttäviä ja arvostettavia.
Länsi ja erityisesti moni suomalainen on hämmentynyt tässä tilanteessa. Olemme niin sinisilmäisiä, että uskomme sovittujen asioiden pitävän ja toivomme parasta niiden osalta, joista ei ole sovittu. Valtion turvallisuus ja suvereniteetti eivät kuitenkaan voi rakentua toiveiden varaan. Meidän pitää varautua siihenkin, että joku rikkoo sääntöjä tai kiistää niiden merkityksen.
Suomessa on paha tapa tarkastella Venäjää kapeasta suomalaisesta näkökulmasta ja ikävä kyllä usein suomettuneisuuden silmälaseilla. Venäjää ei voi ymmärtää ajattelemalla, että se on samanlainen maa kuin läntiset demokratiat. Ei se ole. Se on pohjimmiltaan jotakin muuta. Ymmärtäminen ja myös ratkaisujen löytäminen edellyttävät asioiden tarkastelua myös venäläisestä näkökulmasta ja heidän tavallaan.
Miltei jokaiseen turvallisuuspoliittisen puheenvuoroon näyttää kuuluvan sen korostaminen, ettei Suomeen kohdistu sotilaallista uhkaa. Mutta mitä sotilaallisella uhalla tarkoitetaan? Sota ja rauha eivät ole mustavalkoisia käsitteitä. Meihin kohdistuu jatkuvasti hybridisodankäyntiin liittyviä toimia ja uhkia eri suunnista. Venäjän tai minkään muunkaan valtion intressiin ei kuulu valloitussodan käyminen Suomen maaperällä. Sitä vastoin meihin kohdistuu uhkia, jotka voivat olla omiaan rajoittamaan suvereniteettiamme. Osa uhkista on taloudellisia tai poliittisia, mutta osa aivan varmasti sotilaallisia. Kovassa turvallisuudessa ei ole syvää rauhan kautta.
Eduskunnan syksyllä hyväksymässä turvallisuuspoliittisessa selonteossa puhutaan Suomen mahdollisuudesta hakea Naton jäsenyyttä. Tähän asti asiaa ei ole pidetty ajankohtaisena. Turvallisuustilanteemme heikkenee nyt kuitenkin niin nopeasti, että ajankohtaisuuden parasta ennen päiväys uhkaa sujahtaa ohi. Pääministeri Sanna Marinin kommentti siitä, ettei Suomi hae Naton jäsenyyttä tällä hallituskaudella saa mahdollisuuden happanemaan vieläkin nopeammin.
Jos Venäjä saisi päättää, Eurooppa jaettaisiin etupiireihin kuten toisen maailmansodan alla tehtiin. Uuteen Molotov-Ribbentrop -sopimukseen lännestä tuskin tällä kertaa löytyy sopimusosapuolta ja sen Vladimir Putinkin hyvin tietää. Suurvaltojen etupiirisopimusten estäminen on pienten valtioiden, kuten Suomen, vapaudelle perustavaa laatua oleva lähtökohta. Tässä mielessä eroamaan joutuneen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikon twiitti siitä, ettei Ukrainaa hyväksytä Natoon, oli poikkeuksellisen harkitsematon ja pelasi suoraan Venäjän pussiin. Venäjää ei pidä palkita aggressioistaan.
On kuitenkin selvää, ettei Nato ole kovin halukas ottamaan jäsenekseen maata, joka on jo valmiiksi syvässä konfliktissa. Nato pitää kiinni avoimien ovien politiikastaan, mutta jännitteiden kiristyessä uusien jäsenten sisään ottaminen voi käytännössä muuttua aiempaa vaikeammaksi. Tähän asti Suomessa on käyty kummallista keskustelua mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä tai puhuttu jostain mystisestä Nato-optiosta. Mitä pitäisi tapahtua, jotta mahdollisuus tulisi käytännössä ajankohtaiseksi? Ehkä nyt olisi oikea aika ainakin keskustella, kun se vielä on mahdollista. Jos tuulet idästä kylmenevät vielä entisestään, voi sanomisen vapauskin päätyä kohmeeseen. Pahimmassa tapauksessa meitä uhkaa uusi suomettumisen ydintalvi, jolloin puheenparret ovat kokonaan toisenlaisia.
