fbpx

Tätä suomalaiset sosialistit eivät halua vieläkään myöntää

Hirvittävän menneisyyden kohtaaminen on kivuliasta, mutta kansakunta ei voi eheytyä ja kehittyä, ellei lähimenneisyyttä käsitellä avoimesti. Tämä on ymmärretty Saksassa, jossa Gestapon hirmuteot olivat vielä tuoreessa muistissa, kun itäsaksalaiset ryhtyivät perkaamaan julkisesti toisen terroriorganisaation, Stasin, rikoksia. Sama ymmärrettiin myös Etelä-Afrikassa.

Etelä-Afrikan mustia sortavan apartheid-järjestelmän lakkauttaminen ei lopettanut rotuerottelua tai ratkaissut kaikkia ongelmia kerralla. Prosessiin liittyi kuitenkin mielenkiintoisia elementtejä, joita soisi maailmalla tarkasteltavan laajemminkin. Yksi näistä ajan innovaatioista oli totuuskomissio, jonka keskeinen arkkitehti oli joulukuussa edesmennyt arkkipiispa Desmond Tutu.

Nobelin rauhanpalkinnon työstään saanut Tutu katsoi, ettei tulevaisuutta voi rakentaa vääryyksistä vaikenemisen tai entisten vallanpitäjien satunnaisen rankaisemisen pohjalle. Kyse ei ollut yksittäisistä teoista, vaan vääristyneestä järjestelmästä. Oli siis oltava kansallisesti aktiivisempi, kohdattava kipeä historia ja rakennettava yhdessä uutta ja parempaa tulevaisuutta. Totuuskomission istunnoissa entiset vallanpitäjät kohtasivat vääryyksien uhrit ja heidän omaisensa ja puhuivat tapahtuneesta. Prosessi ei taannut anteeksiantoa tai sovintoa, mutta se loi ainakin mahdollisuuden näkökulmien ymmärtämiselle ja yhteisen tulevaisuudelle.

Suomessakin on kansalliseen perimään koteloituneita selvittämättömiä asioita, jotka varjostavat nykyisyyttä ja vaikeuttavat yhteisen tulevaisuuden rakentamista. Vasemmiston suunnasta esimerkkinä tällaisesta nostetaan mielellään sisällissodaksi muuttunut vapaussota ja erityisesti sen jälkeiset tapahtumat. Punaista terroria seuranneiden punavankileirien tapahtumien suhteen totuuskomissiot ovat myöhässä, mutta onneksi historioitsijat ovat viime vuosina ennakkoluulottomasti selvittäneet tätä traumaa.

Sen sijaan toiseen ja tuoreempaan traumaan yhteisen totuuden etsiminen voisi olla vielä mahdollista, koska osa aikalaisista on vielä keskuudessamme – jotkut jopa aktiivisina toimijoina. Meidän pitäisikin nostaa kissa pöydälle ja käydä perinpohjaisesti läpi miksi niin suuri osa suomalaisista kääntyi isänmaataan vastaan ja alkoi palvella väkivaltaista diktatuuria toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Miksi kommunisteille ja muille neuvostomielisille sallittiin epäisänmaallinen ja osin suorastaan maanpetoksellinen toiminta ilman, että sitä vieläkään aidosti kyseenalaistetaan?

Osa suomalaisista päätyi tekemään yhteistyötä ulkomaisten hallintojen ja tiedustelupalvelujen kanssa. Osa taas muodosti Suomeen viidennen kolonnan, joka pyrki eri keinoin demokratian lakkauttamiseen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luultavasti suurin osa harhautuneista oli kuitenkin hyödyllisiä idiootteja tai tahdottomia harhailijoita, jotka vain kulkivat entisen taistolaisen Pirkko Saision sanoin ”tuulen mukana”.

Vanhojen taistolaisten tarinat rähmällään olon vuosista sisältävät toistuvia elementtejä. Ajan henki oli sellainen ja siihen mentiin muiden joukossa mukaan. Pidettiin hauskaa, eikä tarkoitettu mitään pahaa. Uskottiin johonkin, mikä sittemmin osoittautui valheeksi. Se kaikki oli nuoruuden huumaa, joka ei aiheuttanut kenellekään vahinkoa. Vaikka monet sen ajan ihanteet ovat vuosien varrella menettäneet lumovoimaansa, kaiholla muistellaan vieläkin DDR:n nuorisojuhlia tai ideologista edistymistä Neuvostoliiton opinahjoissa.

Selitykset ovat inhimillisiä, mutta valitettavasti ne karttavat faktoja. Kaikki eivät Suomessakaan olleet rähmällään. Työväenluokan diktatuuriin kuului kuitenkin toisin ajattelevien vaientaminen. Suomessa tämä tarkoitti monen ihmisen siirtämistä marginaaliin. Neuvostoliiton edistyksellisyyskään ei selityksenä vakuuta. Jokainen Neuvostoliitossa käynyt – ja heitä oli aikanaan paljon – saattoi ihan omin silmin todeta, ettei propaganda ollut totta. Suomessa kiellettiin aktiivisesti kaikkinainen neuvostovastaisuus ja sillä varjolla meillä kiellettiin myös maailmanluokan kirjallisuutta. Vapaata mediaa meillä ei tuohon aikaan ollut.

Suomalaiset sosialistit eivät jostain syystä halua vieläkään myöntää, että he ovat olleet tukemassa miljoonien ihmisten murhaamisesta ja vielä useampien vainoamisesta tunnettua diktatuuria. Vieläkään nämä ihmiset eivät halua myöntää edes sitä, että he ovat tehneet vahinkoa omalle isänmaalleen ja sen kansalaisille. Vieläkään nämä ihmiset eivät suostu näkemään, että heidän toiminnassaan olisi jotain erityisen moitittavaa. Ja vieläkin osa näistä ihmisistä katsoo oikeudekseen jatkaa politiikan, kulttuurin, median tai muiden elämänalojen aktiiveina ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kansalaisluottamuksen menettäminen on poistettu suomalaisesta lainsäädännöstä. Nimenomaan tässä kohtaa sille olisi kuitenkin symbolisessa mielessä käyttöä. Täyden kansalaisluottamuksen palauttamisen moraalisena edellytyksenä voisi olla aktiivinen osallistuminen totuuskomission toimintaan ja tilinteko menneeseen. Joidenkin kohdalla menettelyn pitäisi silti olla raskaampi. Joidenkin osalta maanpetoksellinen toiminta on ollut niin ilmeistä ja vahingollista, että sitä pitäisi käsitellä rikosprosesseissa.

Menneen läpikäyminen on tarpeen, jotta tulevaisuutta ei rakenneta valheen päälle. Läpikäyminen on tarpeen, jotta väärin tehneet voivat puhdistautua ja osoittaa parantaneensa tapansa. Avoin prosessi on tarpeen myös siksi, että ihmiset saavat mahdollisuuden puolustautua ja kertoa tapahtuneesta omasta näkökulmastaan. Esimerkiksi ns. Tiitisen listan salaaminen vuoteen 2050 on tässä suhteessa erityisen ongelmallista. On jopa todennäköistä, etteivät kaikki listalla olevat ole olleet ulkomaisten tiedustelupalvelujen aktiivisia toimijoita. Pahimmassa tapauksessa heidät kuitenkin sellaisiksi leimataan vuonna 2050, kun he eivät itse ole enää puolustamassa mainettaan.

Suomalainen suhtautuminen sosialistiseen menneisyyteen on omalaatuista ja epäsymmetristä. On vaikea kuvitella, että vaikkapa natsien ihannointia käsiteltäisiin samanlaisen hyväksynnän ja itsetyytyväisyyden ilmapiirissä. Kansallista ajattelun vääristymää voi itse kukin testata pienellä ajatusleikillä: entä jos vanhojen taistolaisten tarinoissa kansainvälinen sosialismi korvattaisiin kansallisella sosialismilla? Kuulostaisivatko muistelot opintovuosista ja nuorisojuhlista yhtä söpöiltä ja pörröisiltä? Voisiko sanoa, että antisemitismi nyt vaan sattui olemaan ajan henki, eikä silloin haluttu tietää miksi naapureita katoaa ja mitä keskitysleireihin lähetetyille juutalaisille, homoseksuaaleille ja toisinajattelijoille tapahtuu? Voisiko kirkkain silmin sanoa, että olinhan minä natsi, muttei siitä oikeasti ollut haittaa kenellekään?

On helppo huomata, että vääristynyt suhtautuminen punaisiin vuosikymmeniin elää ja voi edelleen hyvin. Vanhat toimijat ovat toki tuunanneet sävyjään, mutta perusvärit ovat pääosin entisellään. Samaan aikaan on ilmaantunut olemukseltaan vasemmistoanarkistisia WOKE- ja BLM-ideologioita. Niitä kaupataan uusina ja edistyksellisinä kansalaisliikkeinä aivan kuten sosialismia 1970-luvulla. Kun pintaa vähän raaputtaa, paljastuu naamion alta kuitenkin vanha tuttu elukka entinen pelikirja kainalossaan.

Suomi ei tarvitse vastakkainasettelua, vaan yhteistä kansallista projektia. Tarvitaan yhteistä ymmärrystä menneestä ja aitoa tahtoa rakentaa parempaa tulevaisuutta. Isänmaallisuudesta, oman kansan rakastamisesta ja ihmisyyden kunnioittamisesta pitäisi taas tehdä hyve. Tunnettua veteraanipoliitikkoa lainaten ”on totuuden aika”. Tällä kertaa tosin ihan oikeasti. Kuten Etelä-Afrikassa, tilinteko menneeseen ei automaattisesti takaa meilläkään sitä, että tulevaisuus on parempi. Faktojen ja tosiasioiden tunnustamiselle on kuitenkin parempi rakentaa, kuin valheiden hetteikölle. Rakentajia Suomi tarvitsee – etenkin tulevaisuuden rakentajia.