Uusi Suomi Puheenvuoro 11.6.2018
Maahanmuuttopolitiikan uudistamista pohtivan blogisarjani ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista. Toisessa osassa kiinnitin huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan. Tässä kolmannessa osassa keskityn maamme ulkomaalaispolitiikan uudistamiseen ja esittelen EU:n yhteisten, lähtöalueiden lähelle perustettavien turvapaikanhakuleirien mallin, josta olen aiemminkin puhunut ja jota EU:ssa kannattavat jo mm. Ranskan, Saksan ja Tanskan johtajat. Kirjoitukseni ilmestyi kokonaisuudessaan Ajatuspaja Toivon Ulkopolitiikka Nyt -teoksessa.
Kokonaan uusi ulkomaalaispolitiikka
Maamme väestö ikääntyy ja työikäisten osuus pienenee. Kestävyysvajeen torjumiseksi Suomi tarvitsee uusia työntekijöitä ja siten maahanmuuttoa, mutta on tärkeää ymmärtää, että maahanmuutto on yhteiskunnalle rikkaus vain kestävästi ja järkevästi toteutettuna. Emme voi ottaa maahamme enempää tulijoita kuin pystymme tosiasiallisesti kotouttamaan, holtittomasta politiikasta näemme parhaillaan varoittavia esimerkkejä naapurimaassamme Ruotsissa. Vastuun kotoutumisesta pitää myös olla maahantulijoilla itsellään. Uuden elämän alkuun tarvitaan luonnollisesti yhteiskunnan apua, mutta kaikessa pitää tähdätä maahanmuuttajien itsensä aktivoimiseen. Se on lopulta kaikkien, erityisesti maahanmuuttajien itsensä, etu.
Kansantalouden kannalta katsottuna sillä ei ole merkitystä onko maahantulija pakolainen, turvapaikanhakija, siirtolainen, tai esimerkiksi avioliiton tai opiskelun myötä Suomeen tullut. Väliä ei ole myöskään maahanmuuttajan etnisyydellä, ihonvärillä tai uskonnolla. Kansantaloudellisesti merkityksellistä on se, työllistyykö maahanmuuttaja ja tuleeko hänestä siten yhteiskunnallinen nettomaksaja, eli pelkistetysti maksaako hän enemmän veroja kuin kuluttaa sosiaalitukia. Maahanmuuttopolitiikkaa on arvioitava kokonaisuutena, jossa kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta kannetaan kansainvälistä vastuuta kaikkein hädänalaisimmista, mutta samalla katsotaan muuta maahantuloa yhteiskunnallisena kokonaisuutena, jakamatta sitä erillisiin osiin sen perusteella, mikä maahan pyrkijän status on.
Turvapaikanhakuleirit Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville
Vallitseva käytäntö, jossa maahan jo saapuneet turvapaikkaa hakeneet henkilöt säilötään pahimmillaan jopa puoleksitoista vuodeksi vastaanottokeskuksiin, on monessakin mielessä huono. Kankeaa ja työlästä turvapaikanhakuprosessia ei ole alun perin tarkoitettu vastaamaan massamaiseen maahanpyrkimiseen ja kymmenien tuhansien hakemusten tulva ruuhkauttaa järjestelmän väistämättä. Tällöin perusteettomien hakemusten hylkääminen hidastuu, mutta vielä ikävämmät seuraukset koituvat niille, jotka saavat aikanaan myönteisen päätöksen. Yli vuoden kestävä passivoiva laitosjakso vailla tietoa siitä, saako Suomeen jäädä, ei kannusta yksilöä opiskelemaan vaikeaa kieltä ja rakentamaan uutta alkua uudessa kotimaassa.
Vastaanottokeskuksien perustaminen merkittävässä määrin Suomeen vaikuttaa rahan haaskaukselta, kun turvapaikanhakijat ovat lähtöisin alueilta, joiden lähellä heidän turvallinen majoittamisensa, muonittamisensa, terveydenhuoltonsa ja kouluttamisensa voitaisiin järjestää paljon huokeammin ja näin auttaa samalla rahalla huomattavasti useampia ihmisiä. Lähi-idästä ja pohjoisesta Afrikasta saapuvia turvapaikanhakijoita olisikin järkevintä auttaa lähialueille perustettavilla EU:n yhteisillä leireillä, jonne näiltä alueilta kotoisin olevien turvapaikanhakijoiden prosessit keskitettäisiin. Näin poistettaisiin markkinat ihmissalakuljettajilta, kun vaarallista matkaa Eurooppaan ei enää tarvitsisi tehdä. Leirit tarjoaisivat jo turvalliset olot kotimaastaan väkivaltaa paenneille, joten varsinainen akuutin suojelun tarve poistuisi.
Turvapaikanhakijat aloittaisivat kohdemaan kielen ja kulttuurin opiskelun jo leireillä, jolloin opinnoissaan hyvin menestymällä ja aktiivista integroitumishalua osoittamalla hakija voisi itse vaikuttaa myönteisesti asiansa käsittelyyn. Lisäksi leireillä voisi myös osoittaa soveltuvin näyttökokein jo hankitun ammatillisen pätevyytensä ja helpottaa näin työllistymistään valitsemaansa kohdemaahan. Esimerkiksi Kanadassa käytössä oleva malli maahanpyrkijöiden pisteyttämisestä sen mukaan, kuinka todennäköistä heidän työllistymisensä on, olisi hyvin sovellettavissa myös EU:n yhteisille leireille. Leireiltä oleskeluluvan saaneet siirrettäisiin sitten perhekunnittain, lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kaikki yhdessä kohdemaahan ja siellä suoraan töihin tai kouluun. Kuljetus toimisi myös helposti toiseen suuntaan: rikoksista tuomitut voitaisiin nopeasti palauttaa takaisin leireille.
EU:n sisällä ajatusta tällaisista koko unionin yhteisistä turvapaikkaleireistä ovat pitäneet esillä Ranska ja Saksa. Tähän Suomenkin olisi syytä lähteä ensi tilassa mukaan. Järkevästi toteutettuna leireillä voitaisiin auttaa nykyistä pienemmillä kustannuksilla huomattavasti enemmän hädänalaisia ihmisiä kuin mihin EU nykyisellään kykenee. Samalla saisimme hankittua Suomeen tulevaisuudessa yhä kipeämmin kaipaamaamme työvoimaa. Taloudellisesti kestävälle pohjalle rakennettu kokonaisvaltainen maahanmuuttopolitiikka olisi maallemme kiistatta hyödyksi ja silloin voisimme ihan oikeasti todeta, että maahanmuutto on Suomelle rikkaus. Se liennyttäisi kantaväestön kokemia pelkoja, mikä puolestaan vähentäisi yhteiskunnallista polarisoitumista ja aidosti rasistinen ääripää kuihtuisi juuri sellaiseksi marginaaliksi, jollainen se maassamme oikeasti on. Ja se, jos mikä, vähentäisi tehokkaasti jihadistisen ideologian vetovoimaa suomalaisten muslimien keskuudessa.
Atte Kaleva
