Uusi Suomi Puheenvuoro 8.6.2018
Ajatuspaja Toivon Ulkopolitiikka Nyt -teoksessa ilmestyneessä artikkelissani pohdin jihadistisen ääriajattelun, humanitaarisen maahanmuuton ongelmien ja maamme ulkomaalaispolitiikan kokonaisvaltaisen uudistamisen näkökulmista kokonaan uudenlaista, järkevää ja kestävää maahanmuuttopolitiikkaa. Julkaisen sen blogissani kolmessa osassa, ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista. Tässä toisessa osassa kiinnitän huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan.
Suomessa jihadistisen terrorismin muodostama ongelma liittyy korostetusti humanitaariseen maahanmuuttoon, sillä suuri osa maamme muslimeista on taustaltaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Toki jihadistinen propaganda puhuttelee myös joitakin kantasuomalaisia käännynnäisiä, mutta terrorismintorjunnan kohdehenkilöistä suuri osa on maahanmuuttajataustaisia. Tämän takia viranomaisten ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden on väkivaltaista islamistista ekstremismiä torjuessaan tärkeä ymmärtää paitsi jihadistisen ideologian uskonnolliset ja sosiaaliset perusteet, myös humanitaarisen maahanmuuton kipupisteet.
Hollantilainen Tilburgin yliopiston professori Paul Scheffer on tutkinut maahanmuuttoa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan ja huomannut, että pohjimmiltaan maahanmuutossa on kyse molemminpuolisesta menetyksen tunteesta. Maahantulijat menettävät tutun ympäristönsä ja elinpiirinsä, kantaväestö puolestaan kokee menettävänsä turvallisuudentunteensa ja romantisoidun maailmankuvansa. Näitä menetyksen tunteita ja jopa suoranaisia pelkoja ei suinkaan liennytetä sillä, että iskulauseenomaisesti hoetaan avointen rajojen ihanuutta ja monikulttuurisuuden rikastuttavaa vaikutusta. Laajalti koettu tunne menetyksestä, joka johtaa usein vieraantuneisuuden tuntemuksiin, on päinvastoin tunnistettava ja hyväksyttävä, jotta siihen voidaan vaikuttaa.
Scheffer tunnistaa maahanmuuttoon liittyvässä integroitumisprosessissa kolme vaihetta: välttämisen, konfliktin ja sopeutumisen. Maahanmuuttoa ei yleisesti nähdä yhteiskuntaa rikastuttavana ilmiönä juuri menetyksen tunteesta johtuvan välttämisen takia. Kantaväestö pelkää maahantulijoiden muuttavan perustavalla tavalla tuttua ja turvallista yhteisöä, minkä takia heitä vältellään. Maahanmuuttajat puolestaan suojelevat uudessa yhteiskunnassa mustasukkaisesti mukanaan tuomaansa omaa kulttuuriaan ja yhteisöllisyyttään ja pyrkivät siksi eristäytymään kantaväestöstä. Jossakin vaiheessa ajatus maahanmuuttajien maassa oleskelun tilapäisyydestä kuitenkin vaihtuu käsitykseen siitä, että uusi olotila onkin pysyvä. Yleensä tämä tapahtuu Schefferin mukaan silloin, kun ensimmäisen polven maahanmuuttajien lapset menevät uudessa kotimaassaan kouluun ja eristäytymisen vaihe alkaa väistämättä päättyä. Tämä johtaa kahtalaiseen konfliktiin, toisaalta maahanmuuttajayhteisöjen sisällä, jossa kantaväestön tapoihin koulussa tutustuneen nuorison koetaan hylänneen yhteisön arvokkaat perinteet, ja toisaalta kantaväestön kanssa, jonka maahanmuutto väkisin pakottaa määrittämään uudestaan mitä oikeastaan tarkoittaa olla tuon maan kansalainen.
Tässä Scheffer näkeekin piilevän maahanmuuton todellisen yhteiskuntaa rikastuttavan vaikutuksen. Muuttuvassa maailmassa on hyvin tärkeää jatkuvasti pohtia sitä, minkälaista on meidän yhteisöllisyytemme. Eli mitä käytännössä oikeastaan tarkoittaa olla suomalainen, siis Suomen kansalainen. Sen vuoksi konfliktivaihe ei ole kokonaan huono asia, ellei se muutu väkivaltaiseksi. Ensimmäisen sukupolven välttelyn ja toisen sukupolven konfliktin kautta päästään vihdoin sopeutumisvaiheeseen, jolloin myös ongelmat vähenevät. Ajatus monikulttuurisuudesta ei Schefferin mukaan toimi, sillä se ei ota riittävästi huomioon koettuja menetyksen tunteita. Se on lähinnä ensimmäisen sukupolven välttämisvaiheeseen kuuluva idea ja estää molemminpuolista sopeutumista.
Monikulttuurisuutta tärkeämpää olisi pyrkiä luomaan mahdollisimman ajoissa yhteinen normatiivinen pohja, jonka sekä maahanmuuttajien että kantaväestön enemmistö kokisi omakseen. Selvää on, että kielitaidon merkitys on olennainen, mutta samalla tarvitaan myös kaikille yhteisiä sosiaalisia normeja, jotka ulottuisivat paljon syvemmälle kuin pelkällä lainsäädännöllä päästään. Yhteisten normien noudattaminen luo paljon voimakkaamman sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin pelkkä lakien noudattaminen.
Jihadistisen ideologian vetovoiman vähentämisessä olisikin kiinnitettävä huomiota siihen, että erityisesti nuoret maahanmuuttajataustaiset suomalaismuslimit voisivat luoda itselleen identiteetin, joka olisi samalla täysin suomalainen ja täysin islamilainen. Tämä vaatii paljon sekä kantaväestöltä että muslimiyhteisöiltä, erityisesti parhaillaan käynnissä olevan toisen sukupolven konfliktivaiheen ja osin siitä johtuvan yhteiskunnallisen polarisaation aikana. Mutta kuten Scheffer osoittaa, väkivallatonta konfliktia ei pidä pelätä, sillä se on avain sopeutumisvaiheeseen. Muutoksia kuitenkin tarvitaan, erityisesti maamme ulkomaalaispolitiikassa.
Atte Kaleva
