fbpx

Professori Juusolan ontto kritiikki

Uusi Suomi Puheenvuoro 19.4.2018

Maaliskuussa Otavan kustantamana ilmestynyt kirjani Jihad ja terrori on herättänyt mukavasti keskustelua, mikä on oikein hyvä asia, sillä osaltaan tarkoitinkin sen keskustelunavaukseksi. Viimeisimpänä kirja-arvion tehneiden joukkoon on liittynyt Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen professori Hannu Juusola. Ehdin jo aiemmin lempeästi huomauttaa häntä siitä, että hän kovin kärkkäästi kommentoi teostani sitä lukematta, mutta nyt kirja on siis luettu, kiitokset siitä ja samoin myös arviosta! Arvostan professori Juusolaa modernin Lähi-idän yhteiskuntien tuntijana ja olen sen vuoksi luonnollisesti iloinen siitä, että hän halusi teokseni arvioida.

Olen aiemminkin ihmetellyt monien Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen islamintutkijoiden pontevaa intoa tutkimuskohteensa, eli islamin, epämiellyttävien puolien parhain päin selittämiseen, sillä se ei nähdäkseni mitenkään liity objektiivisen ja akateemisen tutkimuksen tekemiseen. Tällaiseen asenteeseen on tosin yliopistolla ikävä kyllä totuttu muuallakin, harvassa ovat olleet esimerkiksi sellaiset lausunnot, joissa Aleksanteri-instituutissa valtaa pitäneet Markut Kivinen ja Kangaspuro olisivat Venäjän toimia missään määrin kritisoineet.

Olin vuoden 2012 elokuussa kutsuttuna Suomen Lähi-idän instituutin yhdessä mm. Helsingin yliopiston kanssa järjestämään Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvioon, jossa esittelin omaa tutkimustani. Professori Hannu Juusola kommentoi silloin esitystäni todeten, ettei sellaista tutkimusta jota minä teen oikeastaan pitäisi ollenkaan tehdä. Hämmästyin luonnollisesti tätä lausuntoa ja kysyin professorilta minkä takia ei pitäisi. Juusola vastasi syyksi sen, että tällaisessa tutkimuksessa tutkija tuo helposti esille negatiivisia asioita islamiin ja muslimeihin liittyen. Hänen mukaansa islamin tutkijoiden tehtävänä on tuoda esiin vain myönteisiä puolia, sillä ne kielteiset puolet kyllä ovat aivan riittävästi esillä median kautta. Ihmettelin kovasti tätä asennetta, sillä en tutkijana koe voivani, enkä haluavani, ruveta kirjoittamaan pamfletteja. Minun nähdäkseni akateemisen tutkijan tehtävä on päin vastoin pyrkiä objektiivisesti minimoimaan omien ennakkokäsityksiensä vaikutus tutkimukseen ja analysoida tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman totuudenmukaisesti sellaisena kuin se ilmenee, täysin riippumatta siitä, voiko joku käsittää tuon ilmiön hyväksi tai pahaksi.

Tällainen asenteellisuus on erityisesti yliopiston tutkijoiden piirissä hyvin valitettavaa, sillä se voidaan helposti tulkita hyssyttelyksi ja islamin ongelmallisten kohtien valkopesemiseksi. Edelleen sama asenteellisuus näyttää ikävä kyllä leimaavan professori Juusolan kirjastani tekemää arvostelua. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä se laskee väistämättä hänen lausuntonsa painoarvoa. Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä, mutta toivon akateemisten kritisoijien myös muistavan, että akateeminen tutkimus ja yleistajuinen tietokirja ovat kaksi eri asiaa. Kirjassani on 208 sivua, enkä mitenkään halunnut paisuttaa tekstiä enempää, muutoin vaarana olisi ollut sellaisen tiiliskiven kirjoittaminen, johon kohdeyleisöni, asiasta kiinnostuneet maallikot, eivät olisi jaksaneet edes tarttua. Valitettavan paljon asiaa oli siis pakko jättää kirjasta pois, detaljitason seikoista nyt puhumattakaan. Uskon kuitenkin vakaasti, että valitsemani lähestymistapa toimii hyvin juuri yleistajuisen tietokirjan kohdalla.

Juusolan esille nostamista asiavirheistä olen luonnollisesti hänelle kiitollinen, varsinkin niistä kahdesta, joiden kohdalla hän on oikeassa. Ottomaanien valtakunta ei tosiaan romahtanut 1924 kuten kirjassani lukee, vaan 1923. Pahoittelen lukijoilleni tätä valitettavaa kirjoitusvirhettä ja korjaan sen tuleviin painoksiin. Valitettava kirjoitusvirhe yhdessä vuosiluvussa esiintyy myös Egyptin vallankaappauksen kohdalla.

Egyptin presidentiksi vuonna 1954 noussut Gamal Abdel Nasser käytti vuoden 1952 vallankaappauksessa hyväkseen sekä Muslimiveljeskuntaa että nuorten upseerien liikkeen keulakuvana toiminutta vuoden 1948 sodan sankaria Muhammad Neguibia, jotka molemmat hän syrjäytti nopeasti. Kuten modernin Egyptin historiaan professori Juusolan tavoin perehtyneet lukijat hyvin tietävät, nousi Nasser ensimmäisen kerran presidentiksi helmikuussa 1954 pakottaessaan Neguibin eroamaan, mutta Neguib palasi vielä hetkeksi valtaan, kunnes joutui jälleen eroamaan, tällä kertaa lopullisesti, saman vuoden lokakuussa. Tämän vuoksi on täysin perusteltua sanoa, että vuonna 1952 alkanut vallankaappaus kulminoitui vasta kun Nasser oli hajottanut Muslimiveljeskunnan ja kaapannut vallan presidentiksi alkuun nostetulta Naguibilta. Sayyid Qutbia käsitelleessä luvussa näin onkin, mutta Hassan al-Banna ja Muslimiveljeskunta -luvussa tekstiin on epähuomiossa jäänyt Nasserin presidentiksi nousun vuosiluvuksi 1952, joka ei siis pidä paikkaansa, vaan pitäisi olla 1954. Tämäkin jäi jostain syystä käsikirjoitusta tarkistaessani minulta huomaamatta ja on luonnollisesti syytä korjata tuleviin painoksiin.

Muuten joudun toteamaan professori Juusolan detaljitason kritiikin ontoksi. Perustelen näkemykseni seuraavassa:

Umaijadimoskeija herättää Damaskoksen salafilaisten sunnien keskuudessa vastustusta moskeijassa olevien hautojen vuoksi. Hautojen sijaitsemista moskeijassa pidetään yleisesti shiialaisena käytänteenä, mikä ei sovi sunneille. Vielä pahemmalta näyttää haudoilla yleisesti ja äänekkäästi tapahtuva shiialainen pyhimysten palvonta. Tämän vuoksi salafistiset sunnit, ja siis myös kirjan aihepiirin kannalta keskeiset jihadistit, kokevat moskeijan shiialaiseksi ja vääräoppiseksi.

Hafez al-Assad osallistui keskeisesti Syyrian vuoden 1963 baathistiseen vallankaappaukseen, jonka tuloksena hän kaappasi vallan ja nousi myöhemmin presidentiksi. Olennaista asiassa on se, kuten tekstistäkin nähdäkseni käy ilmi, että tuolloin Muslimiveljeskunta kiellettiin.

Yleisesti suhteellisen vapaina ja demokraattisina pidettyjen Palestiinan vuoden 2006 vaalien voittajaksi nousi Hamas, joka sai 74 paikkaa yhteensä 132 paikasta. Erityisesti Gazan kaistaleella Hamasin vaalivoitto oli hyvin selvä. Vaaleja seuranneiden levottomuuksien jälkeen Hamasin ja Fatahin yhteishallitus muodostettiin vasta 8. helmikuuta 2007. ja sen alkujaankin hutera yhtenäisyys päättyi 14. kesäkuuta 2007, kun Hamas syrjäytti Gazan kaistaleella Fatahin ja ryhtyi itse käyttämään valtaa. On siis jälleen varsin perusteltua sanoa, että vaalien seurauksena Gazassa valtaa piti Hamas ja Länsirannalla Fatah.

Nämä Juusolan mainitsemat epätarkkuudet ovat juuri sellaisia detaljitason asioita, joille annetaan suuri painoarvo akateemisessa tutkimuksessa, mutta jotka eivät minun näkemykseni mukaan kuulu jihadismia käsittelevään yleistajuiseen tietokirjaan, enkä sen vuoksi kirjoittanut niitä auki. Tällaisen kirjan arvo kun on nimenomaan siinä, ettei maallikkolukijaa hukuteta sinänsä faktuaalisesti korrekteihin, mutta kirjan pääasian kannalta turhanpäiväisiin yksityiskohtiin. Juusola kritisoi minua myös siitä, etten ole hänen mielestään riittävän hyvin määritellyt käyttämiäni, kieltämättä vähän hankalasti suomennettavia termejä, kuten ’fundamentalismi’, ’jihadismi’, ’salafismi’ ja ’islamismi’. Tämä on islamin tutkimukseen perehtyneeltä professorilta hyvin omituinen kommentti, sillä alan kirjallisuudessa termejä käytetään yleisesti juuri samassa merkityksessä ja samalla tavalla kuin minäkin olen kirjassani käyttänyt. Pelkästään salafismin ja jihadismin määrittelyyn kuluu kirjasta 44 sivua, joten ehkäpä professori Juusola voisi vähän avata sitä, miten ja millä tarkuudella nämä termit hänen nähdäkseen kuuluisi määritellä? Samoin Juusolan epämääräiset viittaukset nähdäkseni varsin selkeään ja yleistajuiseen tapaani translitteroida arabiaa vaatisivat lisää avaamista.

Juusola kirjoittaa, että hänen on vaikea ymmärtää miksi esittelen esimerkkinä poliittisesta salafismista juuri Muslimiveljeskunnan. Nyt minun on puolestani pakko ihmetellä professori Juusolan lausuntoa. En millään voi uskoa hänen olevan näin tietämätön siitä erittäin merkittävästä ja kauaskantoisesta vaikutuksesta, joka Muslimiveljeskunnalla ja etenkin sen keskeisellä ajattelijalla Sayyid Qutbilla on ollut globaaliin jihad-liikkeeseen, varsinkaan kun tuon tämän yhteyden kirjassa niin selvästi esiin.

Juusolan kritiikissä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle vasta kun hän esittää, etten selitä tai kontekstoi jihadismin kehitystä lainkaan. Se ei sinänsä pidä paikkaansa, sillä kirjani toisessa ja kolmannessa osassa nimenomaan selitän ja kontekstoin jihadismin kehityksen Juusolan mainitsemana ajanjaksona liikkeen tärkeimpien ajattelijoiden ja toimijoiden kautta. Ymmärrän kuitenkin Juusolan ajatuksen, pohdin nimittäin käsikirjoitusvaiheessa pitkään näkökulman valintaa tämän asian suhteen. Pelkoni oli se, että pyrkimällä liian laajalla taustoituksella sisällyttämään teokseen koko 1900-luvun muslimienemmistöisten yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen, kolonialistinen ym. kirjo, käy teksti helposti kuivaksi ja maallikkolukijani kyllästyy. Jotenkin olisi kuitenkin ideologian kehitys kontekstoitava ilman, että tuloksena on uuvuttava tiiliskivi. Nähdäkseni se tapa, jolla asian lopulta ratkaisin, on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi, sillä varsin monet lukijani ovat kiittäneet sen avanneen heidän ymmärrystään vaikeasti lähestyttävästä asiasta. Ymmärrän hyvin sen, että asiaan syvällisesti perehtynyt islamintutkimuksen professori kokee ratkaisuni pelkistetyksi, mutta tässäkin kohtaa on jälleen syytä muistaa, etten kirjoittanut kirjaani lähtökohtaisesti hänelle.

Kirjani johdantoluvussa käsittelen yhteiskunnassamme vallitsevaa valitettavan polarisoitunutta keskustelukulttuuria perustellessani tarvetta suomenkielisen yleistajuisen jihadismia käsittelevän kirjan kirjoittamiselle. Ymmärrän professori Hannu Juusolan aiempien lausuntojen valossa hyvin sen, että hän on kokenut johdannossa maamme keskustelukulttuurin islamofiilistä ääripäätä vastaan kohdistamani kritiikin osuvan itseensä. Toivottavasti se kuitenkin saa hänet, ensiälähdyksestä toivuttuaan, tarkastelemaan kriittisesti myös omia ennakkoasenteitaan. Jos nimittäin riittävän moni ääripäähän asemoituva henkilö näin tekisi, olisi keskustelunavaukseni onnistunut ja voisimme lopultakin ryhtyä puhumaan myös vaikeista asioista suoraan, ilman turhaa kiihkoa, hyssyttelyä tai ideologista paatosta.

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

Leave a Comment