fbpx

Terroria Mannerheimintiellä

Olen nyt viettänyt reilun vuoden, lyhyitä lomia lukuunottamatta, YK:n sotilastarkkailijana Pakistanin ja Intian rajalla kiistellyssä Kashmirissa. Suomi tuntui vielä vuosi sitten palvelukseen lähtiessäni turvalliselta satamalta maailman myrskyjen keskellä. Entä nyt?

Seurasin noin sadantuhannen muun tavoin hienoa Suomi 100 vuotta -juhlaa ja siihen liittynyttä upeaa ilotulitusta uudenvuoden aattona ollessani joululomalla kotikaupungissani Helsingissä. Huomasin hämmästyksekseni Töölönlahden rannalla puoltayötä odotellessa tuntevani oloni ihan aavistuksen verran turvattomaksi. Enkä nyt tarkoita niitä normaaleja uudenvuodenaaton riesoja: liian lähellä räjähteleviä raketteja ja oksentelevia känniörveltäjiä. Pohdin sitä, kuinka otollinen ja haavoittuva kohde juhla olisi terroriteolle.

Joulun ja vuodenvaihteen juhlintaa varjosti järkyttävä terrori-isku Berliinissä ja myöhemmin Istanbulissa. Ääri-islamistinen propaganda on saavuttanut pienen voiton, kun Turun kaupungin julistaessa perinteisen joulurauhan joudutaan ajokelpoiset väylät tukkimaan puolustusvoimien raskaalla kalustolla, jottei kukaan voisi ajaa yleisön päälle. Tai kun mieleen ei tule ensimmäisenä sairaskohtaus, kun henkilöauton uutisoidaan ajaneen jalankulkijoiden yli Siilitien metroaseman lähellä. Ja viimeistään silloin, kun näitä asioita pohtii nähdessään betoniporsaat ja poliisin erikoisjoukot uudenvuodenaattona Mannerheimintiellä.

Ääri-islamistiset jihadistit ovat jo pitkään uhonneet käyvänsä sotaa maallistuneita länsimaisia arvoja, demokratiaa, vapautta ja kulttuuria vastaan. Iskut tehdään summittaisesti, kuten esimerkiksi nyt joulumarkkinoille ja yökerhoon, niin että kaikille tulisi turvaton olo: siellähän olisin saattanut olla minä tai joku läheiseni! On hyvä, että meillä Suomessa viranomaiset, poliisi etunenässä, suhtautuvat terrorismin uhkaan äärimmäisen vakavasti, vaikka ääri-islamistisia terroritekoja ei onneksi meillä ole tehty.

Ymmärrän kyllä niitä tahoja, jotka turvallisuudentunteen horjuessa suhtautuvat kollektiivisen varauksellisesti islamiin ja muslimeihin, siitäkin huolimatta, että jihadismista viehättyy vain pieni osa muslimeista. Onhan jihadistinen väkivalta leimallisesti juuri islamilaisia yhteisöjä piinaava ongelma. Kaikenlainen silmien ummistaminen, päänsilittely ja jopa suoranainen valkopesu tuntuu silloin uhkaavalta, vaikka sitä tehtäisiinkin rasismin ja syrjinnän vastustamisen nimissä. Erityisesti, jos moiseen syyllistyvät viranomaiset tai valtamedia.

On kuitenkin tärkeää pitää pää kylmänä ja muistaa, että jihadistien ja heitä tukevien tahojen tavoitteena on nimen omaan hajoittaa eurooppalaista arvoyhteisöä lietsomalla silmitöntä vihaa kaikkia muslimeita kohtaan. Siihen ei pidä lähteä mukaan, siitäkään syystä että silloin tulee tahtomattaan luoneeksi hedelmällistä maaperää jihadistiselle kiihotukselle ja radikalisoimiselle. Mikään ei nimittäin ole propagandalle otollisempi kohde kuin vastikään islamistisen herätyksen kokenut, omasta mielestään syrjityksi ja rasismin uhriksi joutunut nuori.

Tehokkaat vastatoimet ovat välttämättömiä ja yhteiskunnan työkalupakkiin on kuuluttava niin kovia kuin pehmeitäkin keinoja. Vastatoimet on myös tärkeää kohdistaa nimen omaan jihadisteihin ja jihadistiseen ideologiaan, ei summittaisesti kaikkiin muslimeihin. Jihadistisesti ajattelevien yksilöiden tunnistamisessa ja radikaalin viha-ideologian kitkemisessä avainasemassa ovat suomalaiset muslimiyhteisöt itse ja erityisesti niiden johtajat.

Yhteisöjen itsensä on tehtävä käytännön arjessa selväksi, ettei ääri-islamistisella väkivallalla ole sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Pääosin näin tapahtuukin, mutta tarvittaessa arveluttavien yhteisöjen tai yksilöiden toimiin pitää suomalaisten muslimien uskaltaa puuttua myös yhteistyössä viranomaisten kanssa, ilman pelkoa leimaamisesta.

Suomi on edelleen hyvin turvallinen maa asua. Jokin kuitenkin tuntuu vuoden aikana aavistuksen muuttuneen. Olisi toki järkevämpää pelätä ennemmin rattijuoppoja ja sairaskohtauksia kuin autolla hurjastelevia jihadisteja, mutta turvallisuus on tunne eikä pelkästään järjen asia. Siksi lieneekin parasta nauttia tunteella kaikesta siitä hyvästä, mitä satavuotias Suomi meille suomalaisille, niin uusille kuin vanhoille, tarjoaa. Ja samalla varautua järjellä siihen pahaan.