Nato-optio - turvallisuuden pahin harhakuva

”Jos sellaiseen tilanteeseen joskus mennään, että hallitus ja presidentti - keitä sitten lienevätkään - päätyisivät sitä esittämään, niin kyllä.” Näin linjasi tasavallan presidentti Sauli Niinistö 31.5.2014 Ylen Ykkösaamussa, kun häneltä kysyttiin tulisiko mahdollinen Nato-jäsenyys ratkaista kansanäänestyksellä. Samassa yhteydessä presidentti peräänkuulutti kattavampaa keskustelua Natosta ja siitä, mitä jäsenyys käytännössä tarkoittaisi.

Niinistön linja noudattelee kansan enemmistön mielipiteitä. Ylen tekemän kyselyn mukaan 63 % suomalaisista on sitä mieltä, että mahdollisesta Nato-jäsenyydestä olisi järjestettävä kansanäänestys. Tasavallan presidentin ohella ulkoministeri Erkki Tuomioja on kansanäänestyksen kannalla. Tuomiojan mielestä asiassa olisi edettävä samalla tavalla kuin Euroopan unionin jäsenyyden kanssa. Asiaa käsiteltäisiin ensin hallituksessa ja eduskunnassa, minkä jälkeen asia ratkaistaisiin neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä.

Demokratian kannalta valtiojohdon noudattama linja on ehdottoman myönteinen asia. Kansalaisia ei haluta sysätä syrjään tärkeissä päätöksissä. Nato-optiosta ja kansanäänestyksestä puhuminen on luonut kansalaisille varsin yksioikoisen kuvan asiasta; jos paha paikka tulee ja ulkopuolista apua tarvitaan, niin poliitikot vain esittävät Nato-jäsenyyttä ja kansa hoitaa päätöksenteon. Loppu hoituu kuin itsestään. Vai hoituuko sittenkään?

Tarkastellaanpa lähemmin sellaista skenaariota, jossa hallitus ja tasavallan presidentti päätyisivät esittämään Nato-jäsenyyttä. Käydyn Nato-keskustelun perusteella jäsenyyttä haettaisiin todennäköisimmin tilanteessa, jossa Suomeen kohdistuisi suora ja välitön sotilaallinen uhka. Jäsenyyden ehdottaminen kriisitilanteessa – siitä äänestämisestä puhumattakaan – on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Pelkästään Ukrainan kriisin aikana on monesta suusta ja useaan otteeseen todettu, että kriisin aikana Nato-jäsenyys ei ole ajankohtainen – on odotettava poutasäätä. Puolustusministeri Carl Haglund on myös aiheellisesti muistuttanut, että ”Nato tuskin on halukas ottamaan uusia jäseniä kriisin aikana, jäsenyys kun vaatisi ratifioinnin kaikkien 28 Nato-maan parlamenteissa.”

Pohdittaessa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käytyä suomalaista Nato-keskustelua tullaankin helposti siihen johtopäätökseen, että Nato-päätöksen tekeminen nk. poutasään aikana on kriisitilannettakin epätodennäköisempää. Kun ei ole kriisiä, ei ole sitä turvallisuusvajettakaan. Samaan logiikkaan nojaten Ruotsi riisui itsensä aseista. Mutta harhaisia olemme me suomalaisetkin. Edellisen presidenttimme aikana Suomen turvallisuuspoliittinen asema näyttäytyi jopa niin aurinkoisena, että silloinen valtiojohtomme teki kaikkensa, ettei sitoviin turvatakuisiin oltaisi menty EU:n piirissä. Jaakko Iloniemen ja monien muiden varoituksia ei haluttu kuunnella. Tasavallan presidentti Tarja Halosen mukaan Nato-jäsenyyden hakeminen rauhan aikana edellytti tietoa siitä, ”millaisia riskejä on tulossa”, sillä muutoin kävisi kuin kenraaleille, jotka käyvät aina edellistä sotaa.

Mikäli kriisitilanteessakin pysyttäydyttäisiin kansanäänestyksen kannalla, edellyttäisi päätös parintuhannen äänestysuurnan esille ottamista, nopeaa tiedotuskampanjaa ja äänestäjien saamista äänestyspaikoille. Lienee kuitenkin kohtuullista olettaa, ettei tällaisen näytelmän toteuttaminen osittaisenkaan sodanajan joukkojen perustamisen aikana olisi ihan yksinkertaista. Yhtälailla varmana voidaan pitää sitä, että ”ei-puoli” saisi kampanjan aikana voimakasta vetoapua maamme itärajan takaa. Ukrainan kriisin myötä tunnetuksi tullut hybridisodankäynti antanee osviittaa menetelmistä, joita mahdollisessa konfliktissa käytettäisiin myös Suomea vastaan.  Kriisitilanteessa on tärkeintä huolehtia siitä, että valtiojohdon päätöksenteon nopeus vastaa vastapuolen toimenpiteiden nopeutta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Nato-kansanäänestys näyttäytyy – ei pelkästään vaarallisena –, vaan jopa vastuuttomana menetelmänä ratkaista poliittisesti vaikea kysymys. Noottikriisi toimikoon tästä parhaana opettajana; vuoden 1962 presidentinvaalit kyllä pidettiin, mutta vaaliasetelman sanelivat neuvostoliittolaiset.

Luottamus Nato-optioon ja kansanäänestykseen ovat harhaluuloista pahimpia. Niistä puhuminen on rinnastettavissa YYA-Suomen aikaisiin maljapuheisiin ystävyydestä ja luottamuksesta. Kaikki on tavallaan hyvin, vaikka oikeasti mikään ei olekaan sitä miltä näyttää. Toivoa sopii, ettei kansanäänestykseen jumittuminen muodostu sellaiseksi totuudeksi, josta ei voida irrottautua edes järkiperustein. Muussa tapauksessa Suomi on mieron tiellä.

Atte Kaleva, sotatieteiden maisteri, kapteeni evp. 

Riku Keski-Rauska, filosofian tohtori, tutkija  

www.attekaleva.fi