Maidanin jälkeen Venäjä hyökkäsi Ukrainaan

Ukrainan tapahtumilla on merkitystä myös Suomelle, osa 2: 

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa kirjoitin siitä, miten Maidanin vallankumous kukisti Viktor Janukovitshin vallan. Tässä osassa keskityn siihen, miten Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainan alueelle, kun Kreml ei enää kyennyt kontrolloimaan maata valtiojohdon kautta.

Maidanin jälkeen
 

Vallankumouksen jälkeen oli viikko rauhallista aikaa. Tapahtumat lienevät tulleen Putinille pienenä yllätyksenä ja hänen täytyi pohtia vastatoimia. Putinin valtapyrkimyksille riippumaton ja eurooppalaiseen integraatioon pyrkivä Ukraina oli kauhistus.

Ukrainassa vallankumousta seurannutta viikkoa hallitsi lustraatio: vanhaa valtaa erotettiin huipuilta, väliaikaishallitus muodostettiin ja parlamentin uusi puhemies Oleksandr Turtshynov valittiin virkaa tekeväksi presidentiksi. Vanhan hallinnon edustajat ja Janukovitshin lähipiiri haluttiin saada pois mahdollisimman nopeasti.

Lenin-patsaiden kaataminen, leninopad, eteni. Siellä missä oli vielä jäljellä Leninin patsaita, ne haluttiin tuhota mahdollisimman nopeasti kansannousun kunniaksi. Suojeluskuntia ja Pravyi sektoria laitettiin järjestykseen ja laillisen hallinnon alle. Tämä oli erittäin tärkeää. Riippumattomat, aseelliset ja osin radikaalit ryhmittymät haluttiin kontrolliin ja palvelemaan hallituksen alla uutta Ukrainaa.

Vanhan vallan edustajat yrittivät kapinakokousta Harkovassa, mutta se epäonnistui. Harkova oli jo siirtynyt kannattamaan uutta hallintoa, mikä näkyi mm. kun vangittu oppositiojohtaja Julia Tymoshenko vapautettiin harkovalaisesta vankilastaan. Kapinakokouksen pitäjät vetäytyivät Venäjän tukikohtaan Krimin Sevastopoliin ja lopulta Venäjälle. Venäjän yritykset epävakauttaa Ukrainaa jatkuivat.

Krimin hallinto (jossa Janukovitshin Alueiden puolue oli hallitseva) päätti laillisessa järjestyksessä pysyvänsä osana Ukrainaa ja hyväksyvänsä uuden laillisen hallinnon Kiovassa. Krim olisi halunnut jäädä osaksi Ukrainaa. Tämän jälkeen tapahtunut Venäjän hyökkäys Krimille muutti kuitenkin tilanteen.

Venäjän hyökkäys ja sotilasoperaatiot Krimillä


Epäonnistuttuaan Janukovitshin pitämisessä vallassa voimakeinoin Venäjä käynnisti B-suunnitelmansa. Krimille siirretyt venäläiset erikoisjoukot valtasivat nopeasti strategisia alueita ja katkoivat viesti- sekä liikenneyhteydet. Krimin autonomisen tasavallan laillinen aluehallinto ja parlamentti, jotka olivat Alueiden puolueen hallitsemia, vahvistivat kuitenkin Krimin pysymisen osana Ukrainaa.

Tämä ei kelvannut Venäjälle. Venäjä masinoi levottomuuksia, venäläiset erikoisjoukot miehittivät Krimin parlamentin ja erottivat hallituksen pakolla. Venäläisten sotilaiden, pienten vihreiden miesten, valvonnassa Krimin johtoon nostettiin järjestäytynyttä rikollisuutta edustava Sergei Aksjonov, mafianimeltään Goblin (suomeksi: Hiisi), jonka marginaalinen venäläiskansallismielinen puolue oli saanut Krimin aluevaaleissa Janukovitshin aikana noin viisi prosenttia äänistä.

Krimin miehitys tehtiin Venäjän armeijan erikoisjoukkojen, maahanlaskujoukkojen ja turvallisuusorgaanien joukkojen voimin. Merkityksettömiä tiesulkuja pystyttämään ja länsimedioille haastatteluja antamaan masinoitiin kriminvenäläisiä separatisteja ja Venäjältä tulleita ääriryhmiä, kuten kasakoita ja moottoripyöräjengejä. Putin ja Venäjän hyväksi toimivat vaikuttaja-agentit, sekä muuten vain Venäjän toimet aina parhain päin selittämään pyrkivät perusteettomat optimistit (Stalin kutsui aikanaan tällaisia henkilöitä hyödyllisiksi idiooteiksi) väittivät kiven kovaan, etteivät ‘pienet vihreät miehet’ ole Venäjältä, ja ettei Putinilla ole mitään aikeita anneksoida Krimiä. Tätä tietoista valehtelua tai perusteetonta optimismia esiintyi myös Suomessa, mikä on erittäin huolestuttavaa.

Putin palkitsi mitaleilla Krimin kaappaukseen osalliset - kenraaleista mafiamiehiin ja moottoripyöräjengiläisiin. Kenellekään ei nykyään pitäisi olla epäselvää, että Krimin miehitys oli Kremlin operaatio.

Venäjän Krimillä järjestämä kansanäänestys oli laiton näytelmä, joka ei millään tavoin kuvastanut krimiläisten mielipiteitä. Viimeiset suhteellisen vapaissa oloissa (Janukovitshin aikana) tehdyt mielipidemittaukset osoittivat, että enemmistö Krimin asukkaista toivoi autonomiaa osana Ukrainaa. Vähemmistö toivoi itsenäisyyttä tai liittämistä Venäjään.

Ukraina ei käynnistänyt aseellisia vastatoimia. Viestintä-, taistelunjohto- ja logistiikkajärjestelmät tulivat täysin vihollisen lamauttamiksi, minkä lisäksi varsinkin laivaston johdosta loikkasi runsaasti korkeimpia (Janukovitshin ja sevastopolilaisen puolustusministerinsä Lebedjevin nimittämiä) upseereja Venäjän puolelle.

Länsimaat painostivat voimakkaasti Ukrainaa olemaan puolustautumatta. Ukrainaa varoitettiin (varmaan aiheellisestikin) että muuten olisi edessä toisinto Georgiasta 2008 eli Venäjän laajamittainen hyökkäys; Ukraina lavastettaisiin hyökkääjäksi ja Venäjä krimiläisten puolustajaksi. Venäläismieliset tahot ovat Suomessakin väittäneet vielä vuosia Georgian hyökkäyksen jälkeen, että Georgia muka olisi hyökännyt Venäjän kimppuun vastatessaan hyökkäykseen itselleen kuuluvassa Etelä-Ossetiassa.

Venäjä yrittää valloittaa lisää maata Ukrainan alueelta

Venäjän saavutettua Krimillä vahvan aseman piti Putinin muuttaa retoriikkaansa perustellakseen toimiaan. Venäjä palautti Katariina Suuren aikaisen Uus-Venäjän käsitteen propagandaansa. Käsite tarkoittaa niitä nykyisen Ukrainan alueella sijainneita alueita, jotka Katariinan hallintokaudella valloitettiin Venäjälle.

Venäläiset erikoisjoukot valtasivat hallintorakennuksia ympäri Itä- ja Etelä-Ukrainaa. Tavoitteena oli matkia Euromaidanin aikana tehtyjä hallintorakennusten valtaamisia ja näin legitimoida toimintaa. Kyseessä oli kuitenkin sotilaallinen operaatio, ei kansanliike, kuten Euromaidan oli. Venäjä masinoi paikallisia ääriliikkeitä (useimmat äärioikeistolaisia) ja rikollisia ns. separatisteiksi.

Harkovan ja Odessan valtausyritykset kukistettiin. Odessassa oli keväällä tuhoisa tulipalo, jota useampi ukrainalainen ja kansainvälinen tutkinta sittemmin selvitteli. Venäläisiä ja Transnistrian asukkaita pidätettiin provokaation järjestämisestä. Dnipropetrovskin kuvernööriksi nimitetty oligarkki Ihor Kolomoiski onnistui palauttamaan järjestyksen nopeasti oman maakuntansa lisäksi myös naapurimaakuntiin, kuten Zaporizzhjaan. Osia Donetskin ja Luhanskin oblasteista sen sijaan joutui nopeasti laittomien asejoukkojen hallintaan. Venäjältä virtasi joukkoja ja kalustoa separatistien tueksi.

 

Ukraina kutsui ja kutsuu Donbasin sotaa terrorisminvastaiseksi operaatioksi, sillä sotatilan julistamisen katsottiin olevan liian kallista ja sen pelättiin johtavan epäsuotuisiin muutoksiin komentoketjuissa (ts. armeijajohtoiseen tilaan nykyisen turvallisuuspalvelun koordinoiman sijaan). Lisäksi sen pelättiin antavan Venäjälle tekosyyn mahdolliseen suurhyökkäykseen ja Ukrainan syyttämiseen hyökkäämisestä (vrt. Georgian sota vuonna 2008). Lännessä Ukrainaa painostettiin jälleen voimakkaasti olemaan provosoitumatta.

Ukraina onnistui käynnistämään maanpuolustuksen melko pitkän takkuilun jälkeen. Ensin kyettiin lähinnä kuluttamaan ja patoamaan vihollisen etenemistä, mutta Ukrainan vastahyökkäyksen käynnistyttyä kapinalliset olisivat romahtaneet, ellei Venäjä olisi puuttunut tilanteeseen vakinaisella armeijallaan. Venäjä oli taannut jatkuvan aseellisen ja kalustollisen ylivoiman kapinallisille.

Edelleenkin jatkuvassa konfliktissa Venäjä käyttää etulinjassa paikallisesti rekrytoituja kapinallisia, joiden johtajilla on lähinnä ääriliike- ja rikollistaustaa, sekä Venäjältä virtaavia ‘vapaaehtoisia’. Ammattimaisia Venäjän sotilasjoukkoja käytetään erikoistehtävissä, tärkeimmän kaluston käytössä ja kouluttamisessa (mm. malesialaiskoneen alas ampunut miehistö) ja muutenkin takalinjassa. Venäjä käyttää runsaasti myös yksityisten venäläisten palkkasotilasfirmojen joukkoja.

Venäjän terminologia edustaa projektiota: kun maidanistit nimittivät suojeluskuntiaan itsepuolustusjoukoiksi, Venäjä alkoi käyttää samaa nimitystä Donbasin bandiiteista. Kun Ukraina nimitti vapaaehtoispohjalta koottuja pataljoonia vapaaehtoisiksi, Venäjä alkoi käyttää samaa nimitystä “lomailevista” sotilaistaan ja palkkasotilaistaan.

Venäjän puolella taistelee runsaasti uusfasisteja, palkkasotilaita ja bandiitteja, vaikka Venäjä yrittää levittää lännessä kuvaa siitä, että Maidan olisi ollut äärioikeiston masinoima vallankumous. Donbasin miehitetyillä alueilla vallitsee terrorin valta. Sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat venäläispuolella valtavirtaa; Venäjän toiminta nauttii täydellistä rankaisemattomuutta. Sen sijaan Ukrainan puolella ylilyönnit ovat melko harvinaisia. Ukrainan laillisen hallinnon kontrollissa olevilla alueilla vallitsee normaali ihmisoikeustilanne.

Ukrainan puolella taistelevat viralliset puolustusvoimat, sisäministeriön joukot ja kansalliskaarti (jonka ytimen muodostavat sisäministeriön erikoisjoukot, lisäksi mukaan on otettu pääosin Samooboronaan perustuvat vapaaehtoispataljoonat). Lisäksi Ukrainan puolella on joitain joukkoja - mm. puolueiden, kuvernöörien ja varakkaiden yksityishenkilöiden kokoamia, jotka ovat korkeintaan löyhästi virallisen järjestelmän komentoketjuissa. Suurin osa vapaaehtoispataljoonista on kuitenkin integroitu virallisiin puolustusvoimiin.

Venäjän sotilaallisten toimien Ukrainassa pitäisi herätellä koko Eurooppaa, erityisesti Suomea ja muita Venäjän rajanaapureita. Putinin Venäjä on selkeästi osoittanut kykynsä ja halukkuutensa puuttua myös sotilaallisesti naapurimaidensa sisäisiin asioihin. Se on niin ikään osoittanut täydellisen piittaamattomuutensa solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia kohtaan. Euroopan unionin on nyt tärkeää toimia yhtenäisesti Venäjä-politiikassaan: energiapolitiikkaa on kehitettävä Venäjästä riippumattomammaksi ja asetettavat uudet pakotteet pitää koordinoida yhdessä USA:n kanssa. Venäjän tavoitteena on hajottaa länsimaiden yhtenäinen linja, eikä Putin pidä uskottavana tilannetta, jossa USA ja EU esimerkiksi asettavat eri henkilöt pakotelistoilleen. Solidaarisuus Euroopassa ja koko läntisessä maailmassa on jälleen ensiarvoisen tärkeää.
 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi