Lustraatio Suomessa - tabuja ja konsensustako

Osallistuin tänään Alpo Rusin ja Ilmari Susiluodon ohella kommentoijana Helsingissä järjestettyyn Lustraatio-kirjan julkaisutilaisuuteen, jossa Suomen suurlähettiläänä mm. Itävallassa toiminut Marjatta Rasi haastatteli kirjan kolmea kirjoittajaa teoksen aihepiiristä, YYA-ajan jälkipyykin pesemisestä. Keskustelu oli mielenkiintoista ja osin hyvinkin eläväistä. Toivottavasti tämäkin pamfletti osaltaan edesauttaa suomalaisen yhteiskunnan keskustelukulttuurin muuttumista avoimempaan ja ideologisesti vähemmän värittyneeseen suuntaan.

Viime kuukausina suomettuminen terminä on ollut taas poliittisen polemiikin kohteena Ukrainan kriisin ja hallituksen Rosatom-päätöksen myötä. Poliittiseen historiaan perehtynyt Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö tiesi varmasti, että hänen syytetyään valtionjohtoamme suomettuneisuudesta, nousisi aiheesta keskustelu, jonka hedelmällisyys voidaan vähintäänkin kyseenalaistaa. Valitettavasti on hyvin todennäköistä, että kyseessä oli kuitenkin vain poliittinen irtopisteiden keruu puolueelle sopivassa asiassa eikä todellinen huoli maamme suvereniteetista.

Suomettumista ja maassamme kylmän sodan aikana ilmenneitä länsimaiselle demokratialle vieraita ilmiöitä ei missään tapauksessa tule dramatisoida eikä luoda 1970-luvusta kenellekään sellaista peikkoa, jollaista 1930-luvusta tehtiin sodan jälkeen. Suomi oli moniarvoinen yhteiskunta, varsin demokraattinen ja markkinatalouteen sitoutunut maa myös Neuvostoliiton vaikuttaessa maamme sisäpolitiikkaan. Kaikesta on kuitenkin voitava 2010-luvun EU-Suomessa keskustella, ja osittain juuri harmaan sävyjensä vuoksi lähihistoriamme tutkiminen on niin tärkeää. Relevantin tutkimustiedon puute lienee osittain seurausta aiheen tabuluonteisuudesta ja pienen maan pienen eliitin keskinäisestä konsensushakuisuudesta.

Olen kirjoittanut Ukrainan kriisistäVenäjän hyökkäyksestä Ukrainaan sekä Suomen turvallisuuspolitiikan haasteista blogissani aiemminkin. Olen painottanut toiminnassani Suomen uskottavan puolustuksen merkitystä koskemattomuutemme turvaajana vaikeissakin tilanteissa. Koska suomalaisen yhteiskunnan keskeisillä toimijoilla on omat kipupisteensä viime vuosikymmenten historiassa, voivat kansallisen turvallisuuden kannalta epäilyttävät, myös historiaan jääneet, kontaktit vahingoittaa maamme idänsuhteita vielä 2010-luvullakin - eivätkä varmaan läntiset kumppanimmekaan hyvällä katso sitä, ettei näiden laatua selvitetä. Tämä saattaa pahimmassa tapauksessa haitata myös suomalaisen tiedustelukoneiston uskottavuutta.

Jukka Mallisen, Arto Luukkasen ja Martti Puukon kirjoittamaa Lustraatio-kirjaa selaillessani en voi välttyä vaikutelmalta, että herrat jakavat huoleni isänmaasta. Sanan säilä heiluu paikoitellen niin terävänä, että hillittyä jalkaväen evp-upseeria melkein hirvittää. Ottamatta enempää kantaa käytettyyn retoriikkaan on kuitenkin todettava, että teoksen ydinsisällöstä olen samaa mieltä: jonkinlainen tutkimus aiheesta on kansallisen turvallisuuden kannalta välttämätön, mutta mitään noitavainoja ei kukaan toivo. Näen suurena vaarana sen, että alamme käyttäytyä kuin Molokin papit Karthagon temppelin edustalla, yhä uusia uhrattavia epäjumalansa ahnaaseen tulikitaan heitettäväksi vaatien. Syytä olisi ottaa enemmän mallia Nelson Mandelan ja Desmond Tutun lempeästä asenteesta Etelä-Afrikan totuuskomissioita muodostettaessa: meidän ei pidä ensisijaisesti unohtaa tai rangaista, vaan antaa anteeksi.

Kokoomus on viime kuukausina ottanut poikkeuksellisen selkeästi avoimuutta ja yhteiskunnallisen konsensuksen tulosvastuuta korostavan linjan. Alexander Stubbin kaudella nämä piirteet yhdessä Suomen läntisen integriteetin painottamisen kanssa ovat korostuneet entisestään. Pesänselvitys kylmän sodan aikaisista ja myöhemmistäkin rähmälläänoloista on nähdäkseni osa yhteiskunnan avoimuutta - näitä asioita on käyty läpi viime vuosina niin Puolassa, Baltiassa kuin muissakin entisen itäblokin maissa. Vaikka emme suureksi onneksemme kuulukaan samaan historialliseen viiteryhmään, on meidänkin aika avata nämä kansiot. Ei hysteerisen lynkkausmielialan vallitessa, vaan voidaksemme yhä kiristyvässä maailmantilanteessa ottaa menneisyyden virheistä opiksi.

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi/blogi