Lievin rangaistus ei aina ole sopivin

Maassamme herää aika ajoin vilkastakin kansalaiskeskustelua ja jopa tyrmistystä, kun lehdissä kirjoitetaan mitättömän lieviltä vaikuttavista rikostuomioista, jotka laajalti koetaan riittämättömiksi. Kannan itsekin huolta yhteisen oikeusturvamme toteutumisesta ja olen sitä mieltä, että tuomiot henkeen, terveyteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen liittyvissä rikoksissa ovat maassamme yleisesti ottaen aivan liian lieviä. Vakavaa asiaa yhtään väheksymättä on kuitenkin todettava, että lain liiallinen lempeys ei ole ongelmista pahin.

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen arvostelee tammikuisessa tiedotteessaan rikosoikeudellisiin prosesseihin kuluvaa kokonaiskäsittelyaikaa. Siis sitä aikaa, joka kuluu rikoksen teosta käräjäoikeuden päätökseen. Vuoden 2013 tilastoista ilmenee, että kokonaiskäsittelyaika oli valtakunnallisesti keskimäärin 10,8 kuukautta. Ennen tuomion julistamista on rikosasiaa prosessoitu siis todella pitkään. Poliisin suorittaman rikostutkinnan venyminen sekä syyttäjä- ja oikeuslaitoksen ruuhkat pitkittävät kohtuuttomasti käsittelyaikoja. Vuoden 2014 tilastoa en ole netistä vielä löytänyt, mutta jo Nissisen tiedotteen perusteella voi sen olettaa olevan vähintään tuo vajaa 11 kuukautta.

Nissinen toteaa tiedotteessa: "Mitään merkkejä työmäärän vähentymisestä ei ole. Siihen nähden lähivuosien resurssikehitys hirvittää. Vuosi 2014 on vaarassa jäädä historiaan viimeisenä vuotena, jolloin rikosasioissa vielä laajasti toteutui kansalaisten perusoikeus rikosasian käsittelystä ilman viivästyksiä." Rikosasian käsittely viivytyksettä on kuitenkin jokaisen kansalaisen perusoikeus, ja asian pitkittyminen on erittäin vahingollista, varsinkin nuorten kohdalla.

Laki nimenomaan velvoittaa oikeutta käsittelemään nuorten rikosjutut pikaisesti, mutta silti käsittelyajat nuorten kohdalla voivat olla jopa yli vuoden mittaisia! Sosiaalisen väliintulon ja syrjäytymiskierteen katkaisun kannalta tämä voi olla kriittistä. Pitkittyneen käsittelyn aikana nuori voi syyllistyä jopa kymmeniin uusiin rikoksiin, mikä tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Lisäksi yhteys radikalisoitumisen ja nuorisorikollisuuden välillä on vahva. Euroopasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka monet viimeaikaisten terrori-iskujen tekijöistä ovat olleet poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa useastikin tekemisissä.


Nuorten rikoskierteen katkaiseminen heti alkuunsa on kustannustehokas ja inhimillinen keino pienentää oikeuslaitoksen kuormitusta. Nuorten rikoksen uusimisriskin vähentämiseksi kaikkiin alle 25-vuotiaille tuomittujen rangaistusten oheen pitäisi myös liittää nuorisorangaistukseen sisältyvät tukitoimet automaattisesti - ja luonnollisesti nuorta rangaistuksen koventamisen uhalla velvoittaviksi. Kaikki alle 25-vuotiaille tuomitut vankeusrangaistukset pitäisi tuomita ehdollisen sijasta vähintään valvontarangaistuksina tai jopa yhdyskuntapalveluksena, joka on nykyisin mahdollista suorittaa vain ehdottoman rangaistuksen sijasta. Myös sakkorangaistuksen oheen tulisi liittää jotain seurantaa.
 

Nykyisin annetaan liian usein rangaistus, jolla ei ole tarpeeksi konkreettista vaikutusta tuomitun henkilön arkeen. Ehdollinen rangaistus ei juuri arkea hetkauta, eikä ole mitenkään varmaa, että aiempi ehdoton tulee edes istuttavaksi, vaikka henkilö syyllistyisi koeajalla uusiin rikoksiin. Nuoren saadessa ensimmäisen tuomionsa on jo todennäköisesti käytetty useita erilaisia sosiaalisen puuttumisen keinoja, jotka ovat osoittautuneet riittämättömiksi.

Oikeuslaitoksen ensisijaisena tehtävänä ei tietenkään ole toimia hoito- tai terapialaitoksena, vaan rangaista yhteiskunnan säännöistä tai määräyksistä piittaamattomia rikoksentekijöitä. Korostankin tässä yhteydessä päivystävien sosiaalityöntekijöiden ja erilaisten kolmannen sektorin vapaaehtoistoimijoiden työtä ja roolia: he tekevät poliisin tukena arvokasta ja yhteiskunnallisesti merkittävää työtä moniongelmaisten nuorten parissa. Etsivällä nuorisotyöllä ja muulla syrjäytymistä estävällä työllä on merkittävä rooli ongelmien kumuloitumisen ja oikeuslaitostakin työllistävien yksilöiden palauttamisessa osaksi yhteisöä.

Käräjäoikeuden tuomio voi olla kuitenkin viimeinen hetki puuttua, tarvittaessa ankarinkin toimenpitein, yksilön rikoskierteen katkaisemiseksi. Onkin syytä pohtia, onko sakko- tai ehdollinen rangaistus lievimpänä keinona kuitenkaan inhimillisesti ajateltuna hyväksi nuorelle rikokseen syyllistyneelle? Miten varmistetaan nuorten rikosjuttujen pikainen käsittely tulevaisuudessa? Tulisiko varsinkin isompien käräjäoikeuksien sisälle perustaa ns. perhe- ja nuoriso-oikeus, joka käsittelisi kaikki lasten (alle 15-vuotiaiden) ja nuorten rikos- ja sovitteluasiat. Oikeus toimisi saumattomassa yhteistyössä päivystävän sosiaalitoimen ja nuorisotyön kanssa. Miettisin myös mahdollisuutta siirtää nykyiset päivystävät sosiaalityöntekijät tämän perheoikeuden suoraan alaisuuteen. Kannatan myös nuorten rikosasioiden laajaa maksutonta sovittelua.

Vastuu asian hoitamisesta kuuluu eduskunnalle. Eduskunta lakiemme ylimpänä säätäjänä on velvollinen huolehtimaan siitä, että kansalaiset kokevat lait ja asetukset oikeudenmukaisiksi, ja että rangaistukset ja muut seuraamukset koetaan riittäviksi. Kansanedustajien tehtävänä on varmistaa lain toteuttajille ja valvojille riittävät resurssit tehtävänsä täyttämiseksi. Lakimme perustuu eduskunnan päätöksiin ja lopulta siihen, minkä kansa kokee oikeudenmukaiseksi ja järkeväksi.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi