Kysymyksiä Jussi Halla-aholle

Viime viikkojen aikana on alkanut kovasti näyttää siltä, että perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin kausi lähenee loppuaan. Veikko Vennamon oppipoika onkin tehnyt jo pitkän uran ja kasvanut erityisesti ulkoministerinä toimiessaan valtiomiehen mittaan.

Puheenjohtajuutta todennäköisesti tavoittelevan Jussi Halla-ahon kanssa olen monestakin asiasta eri mieltä, mutta eräiden ominaisuuksiensa vuoksi myös arvostan häntä korkealle. Periaatteellisuus ja johdonmukaisuus ajattelussa ovat nimittäin tällä tohtorismiehellä poikkeuksellisen korkealla tasolla.

Maahanmuuttokysymyksistä ja sisäpolitiikasta varmasti tullaan puhumaan kuntavaalien alla paljon, joten en palaa tässä yhteydessä niihin. Haluan myös korostaa, että esitän seuraavat pohdintani ja kysymykseni kansalaisena, en henkilönä, jolla olisi tai joka haluaisi vaikutusvaltaa naapuripuolueen asioihin.

Viime kuukausina Donald Trumpin valinnasta järkyttynyt blokki on maailmanlopun hengessä synkistellessään levittänyt uskomusta Naton väistämättömästä hajoamisesta Trumpin virkaanastumisen myötä. En itsekään uskonut, saati toivonut, Trumpin nousevan presidentiksi, mutta nämä huhut ovat kyllä vahvasti liioiteltuja. Trump on itse varsin selväsanaisesti ilmoittanut olevansa sitoutunut Natoon ja Euroopan puolustamiseen. Suomen kannattaa siis pyrkiä alati syvenevään läntiseen yhteyteen myös Naton osalta jatkossakin. Nato-jäsenyyden kannattajana minua tietysti ilahduttaa se, että myös Halla-aho on ollut jo pitkään kanssani samaa mieltä.

Olen Halla-ahon kanssa samaa mieltä siitä, että Euroopan unioni on kiistatta erittäin suurten haasteiden edessä, vaikken hänen vakaumuksellista EU-kriittisyyttään jaakaan. EU on haasteistaan huolimatta oikea viitekehys Suomelle, vaikkei se puolustusliitoksi asti yksinään riitäkään. Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan johdolla Suomi aikanaan aktiivisesti vesitti EUn keskinäiset turvatakuut ja jättäydyimme rakentamaan kollektiivista turvallisuutta pehmeämmin keinoin: poliittisin, taloudellisin ja kulttuurisin sidoksin eurooppalaista yhteyttä luomalla. Tämä ajattelu on viimeistään nyt vaarassa kokea todellisen konkurssin.

Kun valuuttapolitiikasta tehtiin 1990-2000 -lukujen vaihteessa turvallisuuspolitiikkaa, ja kun todellinen turvatakuu - Nato - jätettiin keskustelussa taka-alalle, syyllistyttiin valtionjohdossamme vastuuttomaan toiveajatteluun ja piiloutumiseen kansan selän taakse. Vieläpä äärimmäisen kriittisessä asiassa. Erityisen vastuun asiasta kantaa tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen, mutta valitettavasti mukana oli myös omia kokoomuslaisia puoluetovereitani.

Slavistina Halla-aholla ei ole illuusioita Venäjästä. Suomen Sotilaan haastattelussa hän totesi pitävänsä selvänä, että Euroopan unionin sisäinen hajaannus on Venäjän etujen mukaista ja toteaa Venäjän mahdollisuuksiensa mukaan edistävän tätä hajaannusta. Hän katsoo niin ikään, että EUn on pystyttävä kasvattamaan omaa legitimiteettiään kansalaisten silmissä, jos Venäjän vaikutusvaltaa halutaan vähentää. Tästä olen Halla-ahon kanssa täysin samaa mieltä.

Eurooppalaisesta yhteydestä on tärkeää pitää kiinni - erityisesti ilman Nato-jäsenyyttä - sillä se on vähintä, mitä meillä on. Liikkumavaramme tässäkin suhteessa kasvaisi, jos saisimme kiistattomat turvatakuut liittolaisiltamme. Halla-ahon ajatukset EU-erosta ovat siten periaatteessa hänen ajattelussaan aivan loogisia.

Minua kiinnostaisi kuitekin tietää, näkeekö Halla-aho EU-eron tavoiteltavana myös siinä tapauksessa, että Nato-jäsenyyttä ei aiemmin tai samassa yhteydessä ole saatavilla. Asiat kytkeytyvät toisiinsa niin tiukasti, että uskoisin kaikkien maamme ulko- ja turvallisuuspoliittisesta asemasta huolestuneiden kaipaavan häneltä asiaan selvennystä.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi