Ensiapua Suomen imaamien kirjavaan koulutustasoon

Kurdiliiton puheenjohtaja Welat Nehri ja sihteeri Majid Hakki nostivat 25.1. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan esille Suomen muslimiyhteisöjä vaivaavan ongelman: imaamien kirjavan koulutustason. Muslimiyhteisöjen hengellisiksi johtajiksi pääsee heidän mukaansa epäpäteviä henkilöitä, jotka eivät muslimienemmistöisessä maassa saisi toimia vastaavassa asemassa. Imaameiksi voi myös päästä ääriajatteluun taipuvaisia, sharialakia ja ääri-islamismia ajavia miehiä. Nehri ja Hakki viittaavat esimerkkinä Suomessa toimineeseen imaamiin, joka piti radikaaleja saarnoja ja myöhemmin liittyi ISIS-terrorijärjestöön.

Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Anas Hajjar suositteli jo aiemmin 22.1. Helsingin Sanomissa imaamien kouluttamista joko suomalaisessa yliopistossa tai sitten ulkomailla. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani Ismo Dunderberg ei samassa artikkelissa näe esteitä imaamien kouluttamiselle suomalaisessa yliopistossa, kunhan riittävän monta (20-30) hakijaa vuodessa aloittaisi opinnot.

Muodollisen pätevyyden vaatiminen imaamien tehtäviä suomalaisissa muslimiyhteisöissä hoitavilta henkilöiltä kuulostaa äkkiseltään suorastaan erinomaiselta ehdotukselta. Syvä huoli radikaalin islamintulkinnan leviämisestä jihadistisia ajatuksia vaalivien imaamien kautta leimaa suomalaisia muslimiyhteisöjä hyvin laajalti. Viranomaiset eivät voi puuttua uskonnollisen yhteisön keskuudestaan valitseman saarnaajan puheisiin, ellei ole syytä epäillä suoranaista rikosta. Radikaali imaami voi kylvää epäsopua ja ääriajattelun siemeniä yhteisössään huomattavassakin määrin ylittämättä sanan- ja ilmaisunvapauden laissa määriteltyjä rajoja.

Ehdotus pätevyysvaatimuksesta ei kuitenkaan ole ongelmaton. Islam ei ole maassamme virallinen valtionuskonto, joten muslimi-imaameilta vaadittava yliopistotasoinen tutkinto asettaisi muslimit eriarvoiseen asemaan muiden uskontojen edustajiin verrattuna; eihän esimerkiksi helluntaisaarnaajille tai Jehovan todistajien vanhimmiston jäsenille ole asetettu muodollisia pätevyysvaatimuksia. Uskonnollisen yhteisön annetaan lähtökohtaisesti itse valita omat auktoriteettinsa, mutta ongelmalliseksi asian sunnalaisen islamin kohdalla tekee sen radikaalin tulkinnan, jihadismin, väkivaltaisuus.    

Erityisten imaamikoulutusohjelmien aloittaminen suomalaisissa yliopistoissa toisi mukanaan myös ongelmia. Nainen ei pääsääntöisesti voi toimia islamilaisessa yhteisössä imaamina eikä johtaa sellaista yhteistä rukousta, jossa on mukana miehiä. Hyväksyisimmekö yhteiskuntana sen, että olisi olemassa valtion kustantama yliopistollinen koulutusohjelma, joka ei hyväksyisi imaamioppilaiksi naisia? Tai vaikka hyväksyisikin, eivät naiset voisi valmistuttuaan toimia täysin koulutustaan vastaavassa imaamin tehtävässä. Lisäksi oven avaaminen valtiorahoitteiselle yleissunnalaiselle koulutusohjelmalle nostaisi esiin saman eriarvoisuuskysymyksen: eikö shiioillekin pitäisi silloin järjestää tunnustuksellista yliopistotasoista opetusta, puhumattakaan mainituista helluntailaisista, Jehovan todistajista ja muista uskonnollisista yhteisöistä ja yhdistyksistä?

Ehkä järkevämpää olisikin tukea erityisesti sunnalaisten muslimiyhteisöjen omaa harkintaa imaamiensa valinnassa, mikään ei nytkään estä valitsemasta tehtävään vain esimerkiksi soveltuvan yliopistollisen tutkinnon suorittaneita. Järkevää olisi myös luoda imaamin tehtävästä kiinnostuneille paremmat mahdollisuudet hankkia maltillista ja muslimien valtavirran hyväksymää islamilaista koulutusta ulkomailta. Tällä hetkellä tilanne on monen suomalaisen maltillisen sunnimuslimin harmiksi se, että oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi tällaista koulutusta haluavalle jää turvautuminen Saudi-Arabian aktiiviseen ja taloudellisilta resursseiltaan ylivertaiseen, wahhabilaista islamintulkintaa levittävään da’wa-ohjelmaan.

Lienee selvää, ettei tiukan vanhoillisen wahhabilaisen ideologian järjestelmällistä levittämistä katsota suopein silmin monissa suomalaisissakaan muslimiyhteisöissä, mutta vaihtoehdot kouluttautumiselle muualla ovat toistaiseksi olleet vähissä. Marokossa ongelmaa on lähestytty sekä kovin, että pehmein keinoin.

Vuoteen 2003 asti Marokossa kuviteltiin maassa laajaa kannatusta nauttivan malikilaisen islamilaisen lakikoulukunnan seuraamisen toimivan tehokkaana vastalääkkeenä salafi-jihadistiselle väkivallalle. Toukokuussa 2003 kaksitoista itsemurhapommittajaa räjäyttivät Casablancassa itsensä tappaen samalla 33 sivullista ja toivat ääri-islamilaisen väkivallan osaksi marokkolaista yhteiskuntaa. Viranomaiset toimivat nopeasti ja tehokkaasti: muutaman kuukauden kuluessa noin 5000 terrorismista epäiltyä oli otettu kiinni ja todisteet osoittivat GICM-ryhmittymän (Groupe Islamique Combattant Marocain) syyllistyneen iskuun. Myöhemmin saman ryhmittymän jäseniä tuomittiin Madridin pommi-iskuista 2004, jolloin surmansa sai 191 ihmistä ja yli 1900 loukkaantui.

GICM:n iskusta alkaneen jihadistisen väkivallan aallon ravistellessa Marokkoa viranomaiset ymmärsivät, että ns. kovilla vastatoimilla, epäiltyjen terroristien, heidän tukijoidensa ja terroriorganisaation johtajien kiinniottamisella tai eliminoimisella voitiin vain reagoida ongelman seurauksiin, itse väkivallantekoihin. Ongelman syihin puuttumiseen tarvittiin muita keinoja. Vuonna 2005 hallitus otti uskontopolitiikan tiukasti kontrolliinsa ja lanseerasi kandidaattitutkinnon kiitettävästi suorittaneille suunnatun yksivuotisen yliopistotasoisen pätevöittämisohjelman, jonka puitteissa miehiä koulutetaan imaameiksi ja naisia virallisesti tunnustetuiksi ’maallikoiden hengellisiksi naisohjaajiksi’, eli eräänlaisiksi sielunhoitajiksi. On merkillepantavaa, että myös ohjelmaan hyväksytyt naiset pätevöityvät ja voivat siten saada palkkaa tulevasta uskonnollisesta ohjaustyöstään, vaikka eivät täysinä imaameina voikaan toimia. Ohjelmasta valmistuu vuositasolla noin 150 imaamia ja 50 naisohjaajaa.

Ohjelmaan kuuluu myös toinen osa, jonka tavoitteena on uudelleen kouluttaa ja integroida 45000 saarnaajaa ja imaamia Marokon hallituksen määrittelemään avoimen kulttuurin ja demokratian perinteitä kunnioittavaan maltilliseen valtionislamiin. Koulutuksen puute on Marokossa ollut selkeä ongelma, sillä maan uskontoministeriön keräämien tietojen mukaan vuonna 2006 maan imaameista yli 80 prosenttia oli saanut muodollista koulutusta vain Koraanin ulkoa opettelussa ja resitoinnissa.

Aivan aukottomasti ei imaamien maltillinen kouluttaminen jihad-ongelmaa ratkaise, sillä Marokostakin on arvioiden mukaan lähtenyt lähes 2000 taistelijaa Syyriaan ISISin riveihin. Maltillisen koulutuksen tarjoaminen, sekä islamilaisista opinnoista kiinnostuneille miehille ja naisille että jo imaameina toimiville, on kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Selkeä ja uskottava, maltillista ja valtavirtaista islamintulkintaa opettava omakustanteinen kouluttautumisväylä pitää avata myös suomalaisille muslimeille, esimerkiksi Marokon oppilaitoksissa. Se loisi varteenotettavan vaihtoehdon Saudi-Arabian harjoittamalle wahhabistiselle indoktrinaatiolle ja selkeyttäisi maassamme imaameina toimivien tahojen kirjavaa ja osin kyseenalaista koulutustaustaa.

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi